Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuoleman ja elämän raja ei aina ole ollut yhtä selvä kuin se on nyt. Vai onko se sitä nytkään: juridisesti kuollut ei aina ole aivan sama kuin lääketieteellisesti kuollut – riippuu siitä, mitä kriteereitä kuoleman määrittämiseen käytetään. Tässä kirjassa käydään läpi kuoleman historiaa kulloisenkin kulttuurin pohjalta.
Keskiajalla ruumista käytettiin myös kehon synonyymina. Ruumista voitiin syyttää, se saattoi nostaa kanteen ja se voitiin kutsua vaikka todistajaksi. Laissa oli kohtia, joissa lueteltiin ruumiin oikeuksia ja velvollisuuksia.
Usko kuolemanjälkeiseen elämään on tunnettu meillä jo ennen kristinuskoa, jo esi-isillä oli käsitys jonkinlaisen sielun olemassaolosta ja kuolemattomuudesta sekä tulevasta elämästä. Siellä ihmiset puuhailisivat samaa kuin maan päälläkin, hautaan saatettiin laittaa mukaan metsästysaseita, ruokaa, käyttöesineitä. Ainakin ruokaa ja juomaa vietiin haudoille myöhemminkin antaen henkien viihtyä paikoilla tai käydä tervehtimässä eläviä… Ei ollut vainajan elämä todellakaan helppoa, kun piti ottaa huomioon aina jälkeenjääneet kulloinkin eri tavalla!
Monet hautajaisrituaalit pyrkivät siihen, ettei vainajaa irroitettaisi elämästä äkillisesti vaan pikkuhiljaa. Niin, ettei hän jäisi kummittelemaan tai luulisi olevansa vielä elossa. Rituaaleilla oli merkityksensä myös eläville, aivan kuin nykyäänkin. Monet rituaalit ja käsitykset kuolemasta vaihtelivat alueittain, jopa pitäjittäin hyvinkin paljon. Kirjassa on paljon muistitietoa, jota on kerätty ympäri Suomea. Lisäksi on otteita laeista ja määräyksistä, jotka koskevat lääketieteen harjoittamista, kuolleiden leikkaamista (tuolloista patologiaa siis), myöhemmin lääkärien ja pappien ehdotuksia muun muassa hygieniasta ja lastenhoidosta. Heikki Lehikoinen kertoo kiinnostavasti, kuinka kuolemaan on suhtauduttu ja millaisin keinoin sitä on koetettu viivyttää silloin, kun se ei ole ollut toivottu vieras.
Katkera Manalan kannu on erittäin mielenkiintoinen kaikkine uskomuksineen, näkyineen, totena kerrottuine tapahtumineen ja toki vainajan viimeisen matkan kuvauksineen sekä konkreettisesti hautajaisina että vainajan mahdollisina kokemuksina Tuonelassa. Yllättävää ja hätkähdyttävääkin tietoa mukaan mahtuu, muun muassa eräiden epidemioiden aiheuttama erittäin runsas kuolleisuus joillakin alueilla. Samoin aikanaan lähes hyväksytty lastensurma, tähän liittyvää faktaa löytyykin runsaasti ja kerrottu saa ymmärtämään, miksi joku päätyi näinkin – nykyisyyttä ajatellen – epätoivoiseen ratkaisuun.
Mukana on kertomuksia kuolemanrangaistuksista eli miten teloituksia pantiin toimeen, jos henkilö oli syyllistynyt joihinkin tiettyihin rikoksiin. Karmeaa, mutta totta. Tässä kerrotaan myös suorastaan kiehtovasti suomalaisen kulttuurin merkittävästä piirteestä: pakanallisen ja kristillisen kulttuurin sekoittumisesta ja rinnakkainelosta.
Kirjaa suosittelen jokaiselle vanhoista tavoista, kansanperinteestä, lääkinnästä sekä kuolemasta kiinnostuneille tai sitä pelkääville. Tässä kuolemaa ei nyt sentään esitellä ystävänä, mutta väistämättömänä tapahtumana. Lisäksi esitys on asiallista ja saa lukijan omat ajatukset ja tunteet heräämään eli kukin peilaa lukiessaan omia kokemuksiaan ja uskomuksiaan, ehkä elämäntilannettaankin.
Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, onkin sitten kulloinkin voimassa olevien tapojen mukaista toimintaa. Mielenkiintoista sikäli, että vieläkin on eräitä kuolemiseen ja hautaamiseen liittyviä tapoja, jotka periytyvät hyvin, hyvin kaukaa muinaisuudesta meidän lainkaan sitä ajattelematta. Kirjan lopussa on katsaus nykyhautajaisten tavoista, joista löytyy yhä yhtäläisyyksiä kansanomaisiin pakanallisiin uskomuksiin. Katkera Manalan kannu on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu kirja, jonka kronologiaa on helppo seurata.