Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia : kirjoituksia äitiydestä

Äitiys on runsas aihe, joka ei hetkessä tyhjene. Siitä todistaa myös tämä Ida Pimenoffin toimittama kolmentoista esseen kokoelma, jonka kirjoittajat käsittelevät äitiyttä ja vanhemmuutta monista eri näkökulmista. Kirjoittajat ovat enimmäkseen naisia, mutta mukana on myös kaksi miestä.

Ihan jokaista näkökulmaa mukaan ei ole saatu, niin toteaa Pimenoff itsekin esipuheessaan. Selkeimpinä puutteina Pimenoff nostaa esiin adoptioäitien, itsellisten naisten ja maahanmuuttajataustaisten äitien äänten puuttumisen. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada yhdestä kirjasta, joten iloitaan siitä, mitä meillä nyt on käsissämme. Kasvukausia on nimittäin oivallinen teos.

Hanna Weselius aloittaa teoksen kirjoittamalla alkoholi-isästään ja tämän harjoittamasta perheväkivallasta. Tässä esseessä kohdataan ensimmäistä kertaa Rachel Cusk, jonka teos A Life’s Work. On Becoming a Mother on selvästi merkityksellinen teos monelle kirjoittavalle äidille. Weselius kirjoittaa isän varjosta ja elämäntarinoista, joita valitsemme kertoa. ”Olen tehnyt kaikkeni pyrkiäkseni itse määrittelemään itseni äitinä, omaa äitiyttäni, isän tuotaman häpeän ja voimattomuuden yli, ohi ja jälkeen.”

Miina Supisen Kadonneen skuutin arvoitus on kepeämpi essee, joka kertoo 11-vuotiaan pojan kadonneesta skuutista ja siitä sukeutuneesta eeppisestä etsintäoperaatiosta. ”Muistin kaikki menetykset ja pettymykset lasten elä­mästä. Ajattelin niitä, surin ja murehdin.” Äitisankarin matka tuonpuoleiseen etsimään kadonnutta aarretta kuvaa hyvin sitä, miten lapsiaan haluaa suojella menetyksiltä ja pettymyksiltä, ja miten vaikeaa se toisinaan on.

Kokoelman ensimmäinen miesääni kuuluu mainiolle Juhani Karilalle. Karilan essee Vanhemmuuden odotusaula kuvaa tunnetta siitä, miten ei ole löytänyt sijaansa vanhemmuudessa, miten oma rooli on hukassa. Kirjoitus käsittelee vanhemmuuden mukana syntyvää työnjakoa ja ylimääräisen työn määrää – Karilan lapsella on vielä työtaakkaa runsaasti lisääviä terveysongelmia – ja sitä, miten tämä työnjako on edelleen monessa kohtaa sukupuolittunutta, eikä välttämättä osapuolten kykyjen ja ominaisuuksien mukaista. Karilan tunne­työstä oppimat asiat ovat sanoittamisen arvoisia ja jo siksi suosittelisin tätä esseetä isiksi tuleville. Odotusaulakin jää taakse, kun tunneyhteys lapseen löytyy.

Sinikka Vuolan Uni lapsesta käsittelee perhekokoon liittyviä suruja ja sekun­daarista lapsettomuutta. Millaista on käsitellä pettymyksiin ja suruun liittyviä tunteita? Vuola puhuu itsesäälinä ilmenevästä kateudesta ja häpeästä; miten kateus on sokeutta ja kyvyttömyyttä nähdä muuta kuin sen, mitä on vailla ja miten häpeä on itsensä näkemistä ja arvioimista muiden silmin.

Ilmastotuho on uhka tulevaisuudelle, jota lapset edustavat. Emma Puikkonen pohtii Nämä uudet ajat -kirjoituksessaan lapsien ja ilmastonmuutoksen yh­teensovittamista. Mitä on äitiys ekokriisissä? ”Lempein olo minulla on itseäni ja maailmaa kohtaan, kun olen jollain tavoin saanut tällaisen hulahduksen siitä, että olen osa verkostoa, myös lasteni kanssa.” Olemalla osa yhteisöä ja toisiinsa linkittyviä eläimiä ja paikkoja pystyy kestämään paremmin tulevai­suuden epävakautta, Puikkonen vakuuttaa.

Vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelee Silvia Hosseinin kirjoitus Jos olisin kuningaskobra, joka käyttää väritykseen runsasta valikoimaa rinnastuksia eläinmaailmaan. ”Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole kaikissa ihmisyhteisöis­sä mahdollista, mutta ihminen on tiettävästi ainoa laji, jolle se on ylipäänsä mahdollista.” Hosseini kertoo omasta lapsettomuudestaan, miten se muovau­tui nuoruuden identiteetistä jatkuvaksi elämäntilanteeksi, johon on päädytty osin tietoisesti, osin tahattomasti, osin alitajuisesti.

Kokoelman toinen mies on Juha Itkonen, jonka Äitini poika ei minua puhutel­lut. Itkonen kritisoi kirjoituksessaan vaimonsa äitiyttä tavalla, jonka koen epä­asialliseksi ja töykeäksi. Se ei edusta sellaista puolisoiden välistä lojaalisuutta ja yhteisymmärrystä, jota itse pidän suhteessa tärkeänä.

Viime aikojen suosikkikirjailijoihini lukeutuva Marjo Niemi kertoo Erityisen hyvä elämä -esseessään erityislapsen elämästä. Sen kaiken raskaudesta ja onnellisuudesta, huolista järjestelmän pyörteissä, raivosta kovenevia yhteis­kunnallisia asenteita kohtaan. ”Vastustan suorituskeskeisyyttä, jossa ei ole tilaa elämälle tai heikkouksille. Sellaista ilmapiiriä ja yhteiskunnallisia olosuh­teita, johon monet ihmiset eivät koe mahdolliseksi synnyttää lasta, jonka erityisyydet ovat tiedossa.” Niemi peräänkuuluttaa yhteiskunnalta toimivam­pia rakenteita erityislapsen vanhemmille; vaatimus ei tunnu tämän kirjoituk­sen luettuani kohtuuttomalta.

Venla Rossi tuo kokoelmaan bonusvanhemman näkökulman. Nämä uudet puolisot joutuvat herkästi väliinputoajan osaan, jossa heiltä odotetaan osallis­tumista lapsen hoitoon, mitä vaivannäköön ja taloudelliseen tukeen tulee, mutta oikeuksia vanhemmuuden hyviin puoliin ei välttämättä olekaan. Bonus­vanhemmat eivät ole aina tervetulleita sinne, minne vanhemmat toivotetaan tervetulleiksi.

Ida Pimenoffin oma essee Äitejä ei saa jättää yksin kuvaa äidin tyrmistystä äitiyden äärellä. Miten kokonaisvaltaisen tarvitseva on pieni lapsi, miten ajasta tulee yhtäkkiä todella rajallinen resurssi, miten äiti on lopulta biologian vanki. ”Nykyajan länsimaisen naisen perspektiivistä on lähes mahdotonta käsittää, miten kova seksin hinta on voinut olla, riippumatta siitä halusiko nainen sitä tai ei.” Pimenoff pohtii äitiyden, perhe-elämän ja taiteellisen uran yhdistämisen vaikeutta kiinnostavilla tavoilla.

Sari Järnin Tuntematon äiti kertoo siitä, miten Järn on yrittänyt parhaansa, mutta on silti ollut huono äiti. Kunhan suvun perintö esseen mittaan aukeaa, asia ei enää ihmetytäkään. Se, mitä on opittu ja ennen kaikkea jäänyt oppi­matta, kulkee sukupolvelta toiselle julmalla tavalla. Järnille asiantilan paran­tumisen ydin on lopulta armossa ja anteeksiannossa ja sitä myöten rakkaudessa.

”Kuka on suosikkihahmosi Muumilaaksossa?”, kysyy tuntematon lukija Jo­hanna Venholta Ulos lumen saartamasta talosta -esseen alussa ja vastaus – Muumimamma – laukaisee pohdiskelua, johon kytkeytyy Tove Janssonin elämä ja erityisesti tämän novelli Lumi, jossa tytär jää lumen saartamaksi äitinsä kanssa. Millainen äiti Muumimamma lopulta on? Nöyrä palvelija vai salakavala vallankäyttäjä? Venhokin pohtii Cuskia ja Pimenoffin tavoin Alice Munron elämää, Sheila Munron äidistään kirjoittama elämäkerta on ruokki­nut molempien pohdintoja äitiydestä ja taiteilijuudesta.

Lopuksi vielä Heini Junkkaalan Kirje lastemme isälle kuvaa naisparin lapsen­hankintaa luovutetuilla sukusoluilla. Kun luovuttaja ei ole tuntematon, vaan jollain tapaa lähipiiristä, millainen suhde luovuttajan, lapsen ja lapsen van­hempien välille syntyy? Tätä teemaa Junkkaala esittelee antoisalla tavalla.

Kasvukausia on siis oikein mainio esseekokoelma, joka käsittelee aihettaan monipuolisesti ja monista eri näkökulmista. Useampiakin näkökulmia olisi voinut olla. Pimenoffin mainitsemien lisäksi olisi ollut mielenkiintoista lukea vanhemmuuspohdintoja mieheltä, jolla olisi jotenkin vähän erilainen näkö­kulma vanhemmuuteen kuin Itkosella ja Karilalla. En ihan löytänyt näistä kuvauksista itseäni, vaikka Karilalla hyviä havaintoja olikin.

Pohti äitiyttä mistä näkökulmasta tahansa, tästä kokoelmasta saa varmasti ravintoa ajatuksilleen. Kannattaa siis lukea.