Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
On jännittävää, kun kohtaa lukemisensa tiellä kooltaan pieniä kirjoja, jotka jättävät mieleen hyvinkin suurisuuntaisen jäljen; näin minulle on käynyt esimerkiksi useiden Joel Haahtelan ja Annie Ernaux’n kirjojen kohdalla, jotka ovat tietysti keskenään kovin erilaisia, mutta erilainen niihin nähden on myös tämä Claire Keeganin Kasvatti. Se on vain noin 80-sivuinen, helpostikin yhdeltä istumalta luettava, mutta miettimistä siinä on paljon pidemmäksi aikaa.
Juoni on hyvin yksinkertainen ja aktiivisia henkilöitä vähän: irlantilainen pikkutyttö, jonka nimen, Petal, saamme tietää ihan kirjan lopussa, lähetetään köyhästä perheestä pois tilapäiseksi kasvatiksi, koska Petalin äiti on saamassa ties kuinka monennetta vauvaa. Kasvattivanhemmat, joilla itsellään ei ole lapsia, hoitavat häntä huolellisesti ja rakkaudella. Mutta mitä luurankoja on heidän kaapissaan? Entä miten sitten käy, kun Petalin on aika lähteä takaisin kotiinsa?
Keegan osaa tavattoman hyvin eläytyä tytön sielunelämään, hän tuntuu kokevan lapsen tunteet aitoina ja uskottavina. Näennäisesti hyvin lakoninen kuvaus sisältää valtavan tunnevarauksen.
En ole tottunut istumaan hiljaa paikallani enkä tiedä mitä käsilläni tekisin. Toisaalta haluan että isä jättää minut tänne ja toisaalta että hän veisi minut takaisin kotiin. En osaa olla niin kuin aina enkä vielä tiedä miten muuten olisin.
Näin Petal tuumii aivan kirjan alussa, kun hänet on tuotu uuteen perheeseen. Heidän, Kinselloiden, elämä on hyvin toisenlaista kuin kotona; kun Petalin isä on vielä paikalla, lukija tunnistaa hänet melko epämiellyttäväksi tyypiksi. Hän valehtelee ja suurentelee heinäsatoaan, hän korostaa kerran toisensa jälkeen, miten paljon lasten ruokkiminen käy lompakolle, ja miten erityisesti Petal ”syö teiltä talot ja tavarat”. Mutta hän on kuitenkin oma isä, johon tyttö on tottunut, kun taas uuden perheen tavat tuntuvat oudoilta.
Lukijaa suorastaan helpottaa, kun hän saa huomata, että Petal tottuu uuteen elämäänsä ja nauttiikin siitä – tätäkään ei silti sanota suoraan, Keegan ei ryhdy monisanaisesti selittelemään tyttösen onnellisuutta, kun hän saa kasvaa ja kukoistaa rauhassa. Kaikki tämä on luettavissa rivien välistä, pienistä kerronnan vivahteista. Tyttö saa tosin selville aivan ulkopuolisilta ihmisiltä, mikä on sijaisperheen tarkkaan varjeltu salaisuus, mutta vähän ajan päästä kasvatti-isä vie hänet erikoiselle kävelylle, ja sen lopuksi ”kietoo kätensä ympärilleni ja halaa minua niin kuin olisin hänen omansa.” Eivät olleet kyyneleet kaukana, kun tätä kohtaa luin. Mutta pian koittaa aika, jolloin vierailun on määrä loppua. Miltä tytöstä silloin tuntuu?
Kasvatti on pieni jalokivi, lajissaan aivan poikkeuksellinen. Erikseen on vielä mainittava kokeneen kääntäjän Kristiina Rikmanin ilmava, kaunis suomennos.
