Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Karkulahden vanhan talon pihapiiri on oman historiansa kovettamaa. Vihreä ulko-ovi on vaivalloisesti vinossa. Betoniportaiden yläpäässä lojuu kumisaappaita ja emalivati. Kaukana menneisyydessä talo on toiminut piilopirttinä, jonne on paettu venäläistä rosvojoukkoa. Talon nykyisillä asukkaillakin on jokaisella omat syynsä raskaisiin askeliinsa ja jokainen heistä kantaa oman menneisyytensä kipuja mukanaan. Talon hirsien hengitys käy kaikesta taakasta raskaana.
Karkulahti on ennen kaikkea kertomus kolmen sukupolven naisista tässä talossa, jossakin Pohjanmaalla. Talon pääkamarissa makaa halvaantuneena talon emäntä Elisabet, jonka elämä on ankaruudellaan kasvattanut ja pettymyksillään muovannut. Jalat eivät enää pidä pystyssä, mutta ääni kantaa kyllä pirtin puolellekin käskevänä. Elisabetin ajatuksissa menneet ja nykyiset kulkevat usein rinta rinnan, näennäisesti pysähtyneessä tilassa tapahtuu paljon.
Tarina tarvitsee taustalle myös miehen, Jaskan, joka taluttaa käsipuolessaan Karkulahteen miniän, venäläisen Veran. Veralla on ehkä ollut suuriakin odotuksia elämänsä suhteen, mutta ne ovat päättyneet haaksirikkoon. Hän kääntää entiselle selän ja tarttuu Jaskan lupauksiin. Rakkaudesta ei varsinaisesti puhuta, mutta onhan Jaska aika kiltin oloinen mies – sekin riittää toistaiseksi. Veralle ja Jaskalle syntyy tytär Anna. Kirjassa vuorottelevat ennen kaikkea Veran, Elisabetin ja Annan puheenvuorot – tai se, mikä jää vain ajatuksen tasolle ja ääneen lausumatta.
Elisabetin ja Veran elämä saman katon alla ei ole helppoa. Elisabet on ennakkoluuloinen: ”Toit sitten ryssän Karkulahelle.” Vera ei täysin ymmärrä kieltä eikä talon tapoja, uudistaakaan ei tyyliä saa. Jaska myöntää, että ”äitimuori saattaa kyllä olla aika vaikia joskus…” – mutta helpompaa on niin hänelle kuin Verallekin joustaa ja myöntyä. Pikkuhiljaa naiset kuitenkin löytävät jonkinlaisen vierekkäin elämisen taidon ja hiljaisen toistensa hyväksymisenkin. Ehkä he tunnistavat paljon samaa toisissaan, menetysten ja luopumisten kipua. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta ei näissä ihmisissä mikään täysin korjaa, mutta silti Karkulahti kokoaa heidät iltaisin yhteen. Saman katon alle suojaan.
Karkulahti on hyvin vahvatunnelmainen kirja. Jännitteet ovat suuria, kun näkyvää on vain jäävuoren huippu – piiloon haudattua ja syvälle kätkettyä sitäkin enemmän. Miten ihminen voi lopultakaan päästä karkuun sitä, mitä mukanaan kantaa?
Nykyisin Tukholmassa asuva Tiina Laitila Kälvemark on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja aivan erityistä antia tässä kirjassa on hänen kotiseutunsa eläväinen ja värikäs murre. Nautin tekstistä ja oikein makustelin murresanoja mielessäni, vaikka joidenkin merkityksen jouduin sanakirjasta tarkistamaan. Henkilökuvaus on häkellyttävän sympaattista ja tekee karkulahtelaisista totta.
