Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Silloin tällöin kun lukee oikein uskottavaa romaania, unohtaa tekstin fiktiivisyyden. Tarina tulee niin lähelle, henkilöt ja miljöö niin tutuiksi, että tuntuu kuin pelkkä kädenojennus riittäisi koskettamaan tai muutama astuttu askel ajautumaan. Henkilöhahmoja kohtaan koetut tunteet ovat tuolloin äärimmillään; toisia säälii — suunnattomasti — toisia vihaa — armottomasti — toisia kohtaan ei tunne oikein mitään, mutta heitä ei silti tahdo päästää näkyvistään, koska he ovat osa tätä tarinattomalta tuntuvaa tarinaa. Nyt kävi niin. Minä miltei kosketin sitä pientä pelokasta pelastajaa ja ajauduin siihen kylmään yöhön, sinne uima-altaan pohjalle. Näin sen pojan jääkaapin valossa. Tytön karkkimeressä. Ulostemeressä. Oksennusmeressä.
Ari on kirjailija, Määd Mäks. Tomi on pelastaja, Tok Kilmoori, tohtori. Mirja on Sessa Mirabella, prinsessa ja Mirjan äiti Paula Koopra Noita Akka Ämmä. Mirabella on vaarassa ja vain Tok voi auttaa, pelastaa. Mutta Koopraämmä on laittanut yrjölimapaskaritarit vaanimaan. Määd Mäks tulee kehiin. Operaatio voi alkaa.
Romaanin kirjailija tapaa pojan, joka lyöttäytyy oudolla tavalla hänen seuraansa; ei löydä kotiaan, haluaa vettä, tulee kirjailijan asuntoon, haluaa jäädä yöksi. Kirjailija saa auttamatta Markus Nummen kasvot, sille ei voi mitään. Olenkin sitä mieltä, että kirjailija kirjoittamassa kirjaa on metafiktiivisyydessään jotenkin kulunut asetelma, tämän romaanin heikoin lenkki. Mutta sekään ei haittaa. Tämä kirja on joka tapauksessa hyvä. Paljon parempi, paljon omalaatuisempi, kuin sen aihe antaa odottaa. Hämähäkin lailla kirjailija punoo näkökulmien verkkoa, johon lukija uhkaa sotkeutua. Siitä verkosta selvittyään lukija ymmärtää, palaset loksahtavat paikalleen ja kaiken toivoisi olevan satua.
Teoksen lukeminen on kuin traaginen karkkipäivä, jossa henkilöhahmot esittävät pussista suuhun popsittuja tarkoin valittuja makuja. On hyvänmakuisia ja hieman mitäänsanomattomia, niitä ihan kivoja, joita täytyy aina ottaa, tottumuksesta. Sitten tulee se traaginen osuus; joku on piilottanut pussiin jotakin niin pahaa, että sitä ei voi niellä. Täytyy sylkäistä, ottaa äkkiä tilalle jotakin hyvänmakuista, pelastaa kauan odotettu karkkipäivä. Mutta aina se ei ole mahdollista. Oikeastaan vain kovin harvoin nallekarkit menevät tasan. Poika jääkaapin valossa. Torniin lukittu tyttö hirmuvaarassa.
Jälleen kerran puhutaan kirjasta, jonka suosittelu on mahdollista hyvin erilaisille ihmisille, poisluettakoon olemisen keveyttä ja kauneutta kaipaavat. Lapsen satumaailman läpi kerrottu tarina asettaa aikuislukijalle haasteen tunnistaa fakta fiktiosta ja lopulta tuosta sadusta kuoriutuu piinallisen jännittävä taistelu aikaa vastaan. Sosiaalihuollon arki saattaa kiinnostaa joitakin mutta kun käyttöön otetaan termit näkymätön lapsi, hirviöäiti tai huostaanotto nousee kiinnostusaste luultavasti huomattavasti. Luinpa myös artikkelin, jossa tätä kirjaa kutsuttiin miesasiaromaaniksi sen negatiivissävytteisen mielipiteen myötä, jonka tuntemattoman miehen ystävällisyys lasta kohtaan usein herättää. Vaihtoehtoja valita sopiva kiinnekohta siis löytyy.
