Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Karjalanpiirakat, kukot ja karjalanpaisti; siinäpä ne lähinnä olivat, siis asiat, jotka ennen tähän teokseen tutustumistani yhdistin käsitteeseen karjalainen keittiö. Kovin oli siis mielikuvani suppea siitäkin huolimatta, että miltei jokaiseen, noin kolmeenkymmeneen, elämäni kesään on kuulunut ajanvietto Suomenniemen kunnassa, Etelä-Karjalan sydämessä.
Isäni isän mailla olen tuolla päin vaellellut ja vaeltelen edelleen, itsellänikin himpun verran karjalaisuutta suonissani. Alkuvuoden 2013 kuntauudistukset tosin tekivät Suomenniemestä osan Mikkeliä, karjalaisuus vaihtui periaatteessa savolaisuudeksi, mutta luulenpa että käytännössä tällä ei ole merkitystä. Yhä edelleen saan varmasti paikallisessa kaupassa pussiini paksun hiivaleivän, kun ostan rieskaa, vaikka omien sanojeni mukaan odotankin saavani ohuen, nostattamattoman ja hiivattoman leivän, siis paikallisesti puhuttuna kovaohrasen. Ei tämä satoja vuosia vanha ruokakulttuuri mihinkään katoa; ja hyvä niin.
Mitä karjalaiseen kulttuuriin tulee, voidaan ruokaa pitää alueen tärkeimpänä yhdistävänä tekijänä, tärkeämpänä kuin kansaa, valtioiden rajoja, kieltä tai uskontoa. Asukkaat tällä rajaseutualueella, josta puhuttaessa tarkoitetaan Etelä- ja Pohjois-Karjalaa sekä Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa vuonna 1940 luovutettuja alueita kuin myös Venäjän karjalaisia alueita, ovat historiansa aikana saaneet seurata niin uusien rajojen, hallitsijoiden kuin kulttuurienkin esiinmarssia ja siinä sivussa kehittyneet kulttuuriltaan karjalaisiksi ottaen omakseen palan sieltä, toisen täältä. Niin on tehnyt myös karjalainen ruokakulttuuri, itäisten ja läntisten makujen suloinen sekametelisoppa, jonka luomuksia tämä teos yli sadan paikallisen herkun verran esittelee.
Kyseessä on siis varsin kattava tietoteos yhdestä kotimaamme perinnekeittiöstä. Tutuksi tulevat niin perinteiset ruoanvalmistusmenetelmät kuin raaka-aineetkin. Alun johdanto-osiossa lukija viedään muutaman aukeaman ajaksi karjalaisen ruokakulttuurin juurille perehdyttäen hänet samalla niin juhlakulttuuriin kuin yleisimpien piirakoidenkin maailmaan. Myös karjalaista ruokasanastoa sivutaan tiiviisti.
Itse ruokalajeja läpikäydään selkein reseptein varsin laajalla skaalalla leivistä, leipomuksista ja puuroista, liha- kala- ja kasvisruokien kautta aina jälkiruokiin, juomiin ja erinäisiin aterian lisukkeisiin asti. Voi siis empimättä todeta, että tämän kirjan luettuaan yksi jos toinenkin varmasti mieltää karjalaisen keittiön valtavasti alussa mainitsemiani yleisesti tunnettuja elementtejä laajemmaksi kokonaisuudeksi, eikä varmasti kavahda piirakka- tai kukkoreseptienkään äärellä, niin selkeitä ne tuntuvat olevan.
Itse ainakin koin pienimuotoisen herätyksen tämän kirjan äärellä: kukkoja tehdäkseen ei tarvitse leivinuunia, eikä silavaakaan välttämättä tarvita. Tavallinen uuni ja pekoni passaavat vallan mainiosti. Lisäksi on hauska huomata, kuinka perinteiset karjalaiset ruokalajit ovat levinneet ympäri Suomen ja nykyään myös tasokkaissa gourmet-ravintoloissa tarjoillaan häpeilemättä ruhon edullisimpiakin osia, potkaa, poskea ja lapaa, useasti kera uunijuuresten – karjalaista ruokaperinnettä tämäkin.
Itse en vielä uskaltanut tarttua jykevämpiin resepteihin – tytinä, madepotti, tirripaisti ja apposkaali saavat toistaiseksi jäädä odottamaan vuoroaan – mutta kaurakiisseli (hmm, sangen erikoinen, jollei jopa epämiellyttävä makuelämys) ja mustikkakukko (nam, saanen suositella) pääsivät heti kokeiluun, lähitulevaisuudessa ehdottomasti myös lanttukukko.
Ei siis muuta, kuin piirakoita rypyttämään!
