Leena Elina Valkeapää: Kansallispuvun kulttuurihistoria

Kansallispuvut ovat asia, johon minulla ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kosketusta, ja oikeastaan juuri se oli se syy, jonka vuoksi tämä kirja päätyi lukulistalle. Miksi kansallispuvut nousivat aikanaan niin suureen suosioon? Pohjautuvatko kansallispuvut oikeasti kansan pitämiin vaatteisiin, vai ovatko ne pikemminkin romantisoituja näkemyksiä menneisyydestä? Miten kansallispuvut istuvat nykyaikaan?

Leena Elina Valkeapään mukaansatempaava ja runsaasti kuvitettu kirja valaisee näitä kysymyksiä ja paljon muuta. Kirja aloittaa 1700-luvulta, jolloin Jean-Jacques Rousseau nosti esiin ajatuksen kansankulttuurista jonakin puhtaana ja alkuperäisenä. Kansalla oli vielä vanhat perinteensä, jotka kaupungistuneet ja turmeltuneet ylemmät säädyt olivat menettäneet. Tähän maaperään istui hyvin nationalistinen ajattelu, joka korosti kansakuntien erillisyyttä toisistaan. Kulttuurin tuli olla mahdollisimman vanhaa ja omaleimaista, jos valtio halusi todistaa erillisyytensä muista kansakunnista.

Tämä tarve johti kansakuntien erityispiirteiden etsimiseen, esittämiseen ja keskinäiseen vertailuun. Suomalaisille tämä uusi ajattelu antoi yhtäkkiä aikamoisen edun. Meillä ei ehkä ollut vanhan historian jalostamaa korkeakulttuuria, mutta ainakin meillä oli kaukainen sijainti Euroopan laidalla ja paljon kansankulttuuria, kuten kansanrunous ja Elias Lönnrotin kokoama Kalevala todisti.

Tietoisesti rakennettu kansallinen tyyli tarkoitti tiukkoja valintoja ja rajaamista sen suhteen mitä haluttiin esitellä suomalaisuutena, ja tämä koski myös vaatepartta. Kirjassa seurataan erityisesti Sääksmäen naisten puvun historiaa, joka muistetaan myös Pauligin Paula-tytön pukuna. Tämän kansallispuvun vaiheet alkoivat kun Lennart Carlsted lahjoitti 1876 Suomen Muinaismuistoyhdistykselle vaatteet, jotka toimivat puvun pohjana.

Lahjoitus oli kuitenkin monellakin tapaa ongelmallinen. Ensinnäkin lahjoituksessa ei ollut lainkaan tietoa siitä, keneltä vaatteet ja kuvaukset oli saatu, ja myös se, miten näitä vaatekappaleita oli tarkoitus käyttää yhdessä oli Carlstedin kirjeen kuvauksessa epäselvää. Näyttää myös siltä, että ehkä vain yksi vaatteista oli alkuperäinen vanha vaate ja muut Carlsted oli teettänyt.

Kun Uuno Taavi Sirelius 1920-luvun alussa rakensi Sääksmäen puvun näiden vaatekappaleiden perusteella hänellä oli valinnan paikka, sillä Sääksmäeltä oli kertynyt muutakin aineistoa. Mielenkiintoista on, miksi hän päätyi nykyiseen Sääksmäen pukuun ja sivuutti vaihtoehdon. Pukututkija Sirkka Kopioston ja kansantieteilijä Pirkko Sihvon kirjassa Puku Suomessa 1750–1900 tämä vaihtoehtoinen Sääksmäen puku saatiin nimittäin suuren yleisön nähtäväksi ja luvassa on aikamoinen yllätys. Puku näyttää upealta, mutta empire-tyylisenä aika erilaiselta kuin mitä kansanpuvulta odottaisi. Siinäpä se juju onkin.

Kansallispukukäsitykseen ei sopinut liian muodikkaan näköinen esikuva. Itse asiassa monet tahot näkivät kansallispuvut ratkaisuna nimenomaan siihen ongelmaan, että maaseudulla ihmiset seurasivat ranskalaislehtien muotia, mutta vailla hyvän maun tuomaa arvostelukykyä. Monet halusivat kansallispuvun edustavan uutta ”maalaistyyliä”, jonka toivottiin syrjäyttävän muodin oikkujen perässä juoksemisen. Ei muuten ollut mitenkään itsestään selvää, että tällaisiin tavoitteisiin suhtauduttiin kansan puolesta suurella innolla.

Kirjassa käy hyvin ilmi, miten vaikeaa keskustelua kansallispuvuista on käyty vuosikymmenien mittaan ja erityisesti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Ymmärrettiin, että kansa oli aina seurannut muotia, ja mitään pysyvää ”kansallispukumallistoa” ei ollut, ja tuskin tulisi olemaankaan. Kysymys pitäisikö kansallispukujen muokkaaminen olla sallittua, vai pitikö ne säilyttää muuttumattomina jatkui vuosikymmenestä toiseen. Kuten kirja osoittaa, käytännössä muutoksia ja jonkinlaista ajanmukaistamista on aina tehty.

Vuosi 1979 osottautui tässä kuitenkin vedenjakajaksi. Tuolloin perustettu Kansallispukuneuvosto otti tavoitteeksi palauttaa pukujen kaavoitus, materiaalit ja valmistustekniikat tarkoin museoiden alkuperäisvaatekappaleita vastaaviksi, Valkeapää kirjoittaa. Muutos oli suuri. Siinä missä 1900-luvun alkupuolella painopiste oli kokonaisuuden visuaalisuudesssa ja esteettisessä vaikutelmassa, jota tulkittiin oman aikakauden linssin läpi, nyt painopiste siirtyi alkuperäisiin tekniikoihin.

Jos nykyään haluaa valmistaa uudentyyppisen kansallispuvun vaatii se syvällistä perehtymistä vanhoihin menetelmiin. Valkeapää tekeekin kiinnostavan vertauksen, miten kansallispuvun valmistaminen alkaakin jo lähestyä kokeellista arkeologiaa ja historian elävöittämistä. Näkökulman muutos on suuri myös siltä kannalta, että ennen kansallispukuun pukeutuminen tarkoitti maan, maakunnan tai suvun jäsenenä esiintymistä, siinä missä nyt elvytetään enemmän käsityötaitoa.

Positiivista muutoksessa on ollut ainakin se, että kehitys on lisännyt kansallispukujen runsautta ja mallien monimuotoisuutta aikaisempaan verrattuna, Valkeapää toteaa. Aikaisemmin jo mainittiin Sääksmäen puvun toinen versio, mutta yhtä hyvin esimerkkinä voi pitää epätavallista Lopen pukua, empire-tyylinen puku sekin. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä minkälaisia uusia kansallispukuja vielä syntyy ja miten ne eroavat perinteisistä mielikuvista miltä kansallispuku näyttää.

Mutta onko kyse enää kansallispuvusta ensinkään, vaiko vain historiallisesta puvusta? Valkeapää pohtii, että se mitä 1800-luvun lopulla kansallispuvuilla tavoiteltiin eroaa jo melkoisesti siitä, miten kansallispukuja nykyään toteutetaan. Kuten Valkeapää toteaa, nykyinen ennallistamistavoite muuttaa koko asetelman. Toisaalta tiukka suhtautuminen pukujen toteuttamiseen ei miellytä kaikkia ja niinpä keskustelu jatkuu. Voiko kansallispuvun käyttö olla omaäänistä? Onko ok sekoittaa kansallispuvun osia tavalliseen vaatetukseen? Se, että keskustelua käydään ja se, että kansallispuku löytää uusia merkityksiä kertoo kuitenkin siitä, että kansallispuvut ovat yhä edelleen elävää kulttuuria, eikä vain jäänne historiasta.