Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun olin Karon kirjan loppupuolella, olin yhä päästäni pyörällä: missä mennään – hyvän- vai huononpuoleinen teos? Koko ajan oli parantunut, mielestäni. Tekijä Hämäläinen Karoksi muuttunut, tutuksi tullut.
Josko kerrankin poikkeaisi tavoistaan, eli katsoisin oman arvosteluni ohessa mitä muut ovat kirjasta sanoneet? Aamulehden maksuttoman alun antoi Google: ”Harvoin lukee niin hauskaa kirjaa niin arvokkaasta aiheesta kuin mitä Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija on.”
Mitä? Mitä! Nina Lehtinen koki kirjan hauskana. Ja itse en ollut huomannut pätkän pätkää hauskaa kirjoituksessa! Paitsi Väinö Linnan naurettavan tosikkuuden. Olin lukenut niin kuin asiakirjoja luetaan, tosin niin, että kyllä minä mielsin romaania lukevani en dokumenttia vallan.
Käyn tässä Kansalliskirjailija-arvostelua läpi prosessina ja näytän teille lukijoille, miten arvostelu saa muotonsa; aivan samoin keinoin näet Karo Hämäläinen muotouttaa kirjansa Väinö Linnasta: itse vahvasti mukaan tunkien jonain reportterina, joka tekee tv-dokkaria Väinö Linnasta.
Väinö käy potkimassa Urjalassa synnyinmökkinsä jäljelle jäänyttä kivetystä, siitä alkaa filmi – ja kirja – ja tuttuja asioita seuraa toinen toisensa jälkeen.
Kirjailijaksi tuleminen on yhtä tuskallista kuin lapsen syntymä. Ensihönkäisyt, Päämäärä ja Musta rakkaus, lähtevät vaivoin, parku ja poru kyllä. Sitten henki kulkee jo kun päästään Tuntemattomaan sotilaaseen. Se tuo väljyyttä elämään, elintasoa. Voi ostaa Mersun ja 60 hehtaarin Käkisaaren maatilan. Ankaraa polemiikkia, totta kai, puolesta ja vastaan.
Vähitellen reportteri pääsee kertomaan varsinaisesta tuskasta Täällä Pohjantähden alla -trilogian ilmestymisen myötä. Siinä saa kansalliskirjailija, joka tykkää maata sohvalla ja sieltä laukoa mielipiteitään, pompata monta kertaa pystyyn puolustamaan asemiaan, ryystää pannutolkulla Kerttunsa tarjoamaa kahvia, polttaa tupakkaa huone savusta sumeana, kun kaikki väki, sekin muuan Toini Havu, ei hyväksy kirjailija asettumista vaillaolevien puolelle.
Arvostelija tässä ihmettelee, että ihme kun Väinö ei huuda: – Havuja, perkele!
Yksi paha, melkein tappava niitti ja teilaus iskee kuin salama jonkun lisensiaatti Rasilan kynästä Hesarissa 17.10.1959: Linna on sijoittanut torpparikysymykset ja työaikalait liian myöhään tapahtuneiksi, ne tapahtuivat jo Koskelan Jussin nuoruudessa eivätkä Akselin. Ennen aikaisia taas ovat pärekattonaulat Koskelan Jussin kattotalkoissa ja lehtivalokuvat Laurilan Anttoon Kansan Lehden häätöuutisessa.
”Saatana ja ei perkele!” siinä pääsee makuulta ylös kimmahtaneelta Väinö Linnalta.
Jossain vaiheessa tekeillä olevan filmin kuvaajalta sen sijaan eivät kajahda nuo vanhahtavat ärräpäät, vaan pääsee sellainen sana, jota ei Linnan-aikoina vielä käytetty siihen tarkoitukseen.
Välillä katselemme valokuvia: Linna Kekkosen kanssa, Linna kotisohvalla, Linna Finlaysonilla. Sanoina niitä katselen Hämäläisen kirjassa, mutta onneksi hyllyssäni on Pirjo Talvion toimittama kirja Väpi : Linnan Väinöstä kerrottua, WSOY 1995, joka ilmestyi siis kolme vuotta Linnan kuoleman jälkeen. Siinä ovat nuo valokuvat monen muun valokuvan kera. Laitanpa tähän parit kuvat elävöittämään tätä arvostelua:
Näin me etenemme Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija-kirjaa monin keinoin mylläten, lopulta todeten: – OK! Virkistävä matka.
Siitä huumorista tosin voi olla muutakin mieltä kuin Aamulehden kriitikko.