Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Monituiset kerrat olen miettinyt näiden nykyrunojen kimppuun käydessäni, että kai minulla on oikeus lukea niitä omalla tavallani, vähemmän juhlallisesti, koska ne on kirjoitettu vähemmän ylvääseen muotoon; joskus mieli tekee sanoa, jotta päättä ja hännättä. Rennosti. Virkistävästi. Runousopeista viis.
Niin kuin nyt taas Hanna Storm uusimmassa runokokoelmassaan. Haastavasti. Miten sen sanasateilun kuvailisi lumisadetermein: hiutaloiden.
Viimeksi luin Hannaa pilkkimällä, saalista kyttäämällä. Nyt kokoan näistä runoista – minkähän takia näitä runoiksi kutsutaan, voisivat ihan hyvin olla muutakin – palapeliä keräten sanoja sieltä sun täältä, vaikkapa tältä aukeamalta 62-63:
Onnistunko/onnistutko kokoamaan palapelin kuvaksi, se onkin toinen juttu, ja toinen se, jos onnistumme, niin tavoitammeko runoilijan sanoman, ytimen.
Jänskää tämä ainakin on, tai no miten sen nyt ottaa, työteliästäkin. Nostalgista. Metafyysistä, kuten runous aina. Alakuloista. Aikaa vievää. Ajanviettoa. Onttoutta. Kaipuunikävää.
Isää etsimässä, muistelemassa joka tapauksessa. On se isä, joka peittelemässä vuoteeseen, sytyttämässä tulta hellaan, tuttu sama punainen villapaita yhä yllään.
Uskallan kolmannella lukemisella ilmoittaa tämän runokirjan kolme perussanaa, joista voisi muotoilla kirjan teeman: isä/lapsi/turva.
Turvallisuudesta tosin aina tiedä kun:
”seisoit viimeisessä hangessa paljain jaloin ja leikkasit omenapuita
en tiennyt että tekisit sellaisia asioita”
Jos tuo olisi isä, niin tosiaan: turvallisuudesta ei takuita; onneksi tuo on ’vain’ ex-ihastusystävä lämpimiltä mailta. Isä se ei voi olla, sillä isä ei koskaan ole käynyt lämpimissä maissa.
Runot ovat lukijan mielikuvituksen ruokaa, jota runoilija tarjoilee. Jos ei nyt Storm ole einoleino-tyylinen, niin ei hän ole postmodernikaan, keinoelämästä ei tietoakaan, ei tosin huumoristakaan. Luettava ja ymmärrettävä hän on, siis Hanna Storm, s. 1985, ja hänen runonsa.
Ymmärsittehän? ?