Kun sain kirjan, ensimmäinen ajatus oli se, etten voi lukea kirjaa, en kykene, en jaksa, enkä halua. En halua lukea niin surullista kirjaa.
Otin silti kirjan käsiini, avasin sen ja aloin lukea. Luin ja luin. Sinä aikana silmäni vettyivät monta kertaa.
Kanelinkukkia kuutamossa kertoo Minnan sanoin, miten äiti sairastuu ja lopulta menehtyy. Kuinka läheisen sairastaessa sitä ripustautuu toivoon eikä halua nähdä asioita niin kuin ne todella ovat. Minna Tani tuo tapahtuneet niin elävästi esiin, että lukija elää mukana jokaisessa hetkessä. Samalla käyden läpi oman elämänsä kriittisiä kohtia.
Kaikesta surusta huolimatta uskallan väittää tätä kirjaa lohdutuksen sanaksi. Kirjassa kohdataan kuolema, mutta kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Me selviämme. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen on aina jotain hyvääkin.
Ihastuin tekstiin. Jotenkin tuli sellainen olo, että surun kyynelten läpi kuulsi hymy.