Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pitkälti yli 90% sotainvalideista palasi työelämään, vaikeistakin vammoista huolimatta. Elämänusko, yrittämisen halu, vastuuntunto perheestä ja lapsista sekä optimismi oli pääosalle sotainvalideja tyypillistä.
Näin kirjoitti Sotainvalidien Veljesliiton puheenjohtaja Juhani Saari suomalaisista sotainvalideista Pekka Jaatiselle, kirjailijalle joka teoksessaan Kalpeat sotilaat tuo päivänvaloon sen toisen todellisuuden, sen surullisemman, tuntemattomamman ja vaietumman.
Yksin sen, että on selvinnyt sodasta elävänä — vaikkakin ehkä siipeensä saaneena niin fyysisesti kuin psyykkisestikin — luulisi ensiajatelmalta riittävän synnyttämään sitä elämänjanoa ja optimismia, jota integroituminen takaisin yhteiskuntaan yksilöltä vaatii. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Kotiuttamista seuraavat pelot ja painajaiset, muistojaankaan ei ihmisen ole mahdollista jättää rintamalle.
Kun tähän lisätään mahdolliset läheisten menetykset sekä jäljelle jääneet fyysiset vammat ja niistä johtuvat kivut, voi paluun vaikeuden jo aavistaa. Täysin oma lukunsa ovat kuitenkin ne onnettomat, joiden haavoja sotasairaanhoito lääkitsi ankarasti, ne joihin rohdot tekivät lähtemättömän vaikutuksen, ne jotka yhä näyttivät kalpeilta muiden sotilassairaalan potilaiden hehkuessa enimmäkseen tervettä punakkuutta. Tämä on heidän tarinansa.
Kalpeat sotilaat kertoo Lennart Kujalan ja Asser Tidbergin tarinan. He eivät edusta suomalaisten sotainvalidien optimistista enemmistöä, vaan sitä joukkoa, jonka kohtaloksi voimakas sodanaikainen lääkehoito koitui. Heidän yskäänsä hoidettiin heroiinilla, jonka seurauksena he huomaamattaan ajautuivat huumeriippuvaisiksi. Heistä – hyvin jyrkästi sanottuna – tehtiin narkomaaneja.
Pekka Jaatisen teos vakuutti minut monella tapaa. Se on samanaikaisesti vaikuttava kuvaus niin siitä, miltä kotiinpaluu sotilaasta tuntuu kuin siitä, miten narkomaani askel askeleelta, päivä päivältä ja annos annokselta vajoaa yhä syvemmälle omaan, itsekaivettuun hautaansa.
Tuntui kummalliselta kävellä tutuilla kaduilla ja kujilla, koska kotitalo, moni naapuritalo ja tehdas olivat kadonneet näkyvistä. Se oli yhtä aikaa tuttu ja outo maisema. Tutut ihmiset väistin hyvissä ajoin kääntymällä sivukujalle tai polulle. Minä en halunnut puhua kenenkään kanssa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että olisin puhunut ja sitten kenties murtunut. Minä olin sotilas, sodan kauhut kokenut, enkä halunnut mistään hinnasta itkeä kenenkään nähden. – – Mä myönnän ihan suoraan, että orjahan mä oon. Tämä alkaa jo käydä voimille. Hermot menee ja terveys menee. Rahat menee. Kaikki menee. Mutta kaikesta huolimatta ei ole piikin voittanutta. Tämä on paha tilanne, joka tuntuu hyvälle aina silloin, kun saa piikin.
Edellä mainittujen näkökulmien lisäksi romaani kuvaa elävästi 1940-luvun Helsinkiä ja näin ollen sitoo uskottavasti tarinansa juuri tuohon aikakauteen, sodan kauhut todella kokeneiden ihmisten elämään. Elämään, jossa arjen pienet ilot saivat suuren merkityksen – useimpien kohdalla.
Ainakin minulle, joka en ole perehtynyt sota- tai huumemaailmakirjallisuuteen tämä teos antoi paljon, avasi uuden maailman. Suosittelen suuresti.
