Kalmankuun tarina alkoi seitsemän vuotta sitten Anastasia-romaanissa, jossa nuorisokolmikko päätyi keskellä kalmankesää Friggesbyssä Porkkalassa. Alueen neuvostohistoriasta seurasi vielä 70 vuotta tapahtuneesta kuolemantapauksiin ja katoamisiin johtavia kauhoja, joista nuoret kuitenkin selvisivät.
Kalmankuun tapahtumat alkavat seuraavana keväänä. Friggesbyssä asuva Elsa tutkailee kotinsa lähellä olevaa Hjeltin taloa, josta kerrotaan paljon kummitustarinoita. Talolle on tulossa uusi omistaja, joten nyt on korkea aika käydä penkomassa, mitä talon sisältä löytyy. Elsa kohtaa talossa vuosien pölyjen lisäksi pienen vitivalkoisen tytön, joka on tullut varoittamaan Elsaa helvetin porttien avautumisesta.
Tällaisista rennoista uutisista alkaa uusi kesä, jolloin Kristian saapuu taas viettämään kesää Friggesbyssä. Edellisen kesän synkät kokemukset painavat mieltä ja tuottavat yhä kammottavia painajaisia. Positiivisempaa mielenkuohua tuottaa Kristianin ja Elsan välinen jännite. Kaverikolmikon kolmas osapuoli, Matias, ei hänkään voi kovin hyvin ja lopulta katoaa kokonaan.
Kalmankuu tarjoaa alusta lähtien kummitustaloja ja kauhutunnelmia, eikä meno helpota. Päin vastoin, kalmankuun koittaminen tarkoittaa entistä hurjempia kauhuja, kun Neuvostoliiton armeijan vuosikymmenten takaisten yliluonnollisten kokeilujen seuraukset palaavat maan päälle vainoamaan friggesbyläisiä. Luvassa on rankkaa menoa.
Kalmankuu on reipashenkistä kauhua, josta saisi halutessaan melkoisen splatter-leffan. Kirjassa verenroiske jää lukijan mielikuvituksen varaan, mutta aineksia Ilkka Auer mielikuvitukselle kyllä tarjoaa. Toisaalta kirja ei ole turhan totinen, uskottavuutta tai vakavuutta siltä ei kannata hirveästi odottaa. Minä viihdyin ja rohkenen tätä kyllä ronskin kauhumenon ystäville suositella, myös aikuisille, vaikka kirja nuortenkirjaksi onkin luokiteltu.