Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Idyllisellä Islannilla on kylmä ja pimeä puolensa”, kerrotaan tämän dekkarin takakannessa. Koska olen lukenut yhden jos toisenkin islantilaisen dekkarin, tuntuu siitä maasta olevan idylli kaukana, ainakaan jos vaikkapa Ragnar Jónassoniin tai juuri tähän Lilja Sigurðardóttiriin on uskominen. En ole osunut lukemaan yhtään Satu Rämön suunnattoman suosituista kirjoista, joten en tiedä, onko niiden Islanti yhtään sen lämpimämpi tai valoisampi, mutta ainakin voin kuvitella, ettei islantilaisia villapaitoja, joita mainitun Rämönkin dekkareissa kuulemma esiintyy, ole neulottu kovin trooppista lämpötilaa torjumaan.
Mutta nyt itse asiaan. Reykjavikin läheltä löytyy hylätty laivakontti ja sen sisältä neljä kuollutta ja yksi henkitoreissaan oleva nainen. Rikosetsivät Daníel ja Helena ryhtyvät tutkimaan pian ihmiskaupaksi osoittautuvaa tapausta. Pienten välikäsien jäljille on kokeneiden poliisien melko helppo päästä, mutta tämän kammottavan rikoksen varsinaiset tekijät pysyvät visusti piilossa.
Samaan aikaan yksityisetsivä Áróra, johon olemme mahdollisesti jo tutustuneet Lilja Sigurðardóttirin sarjan edellisissä osissa ja jolla siis on ollut pientä säätöä Daníelin kanssa, saa mieheltä pyynnön katsella vähän tämän entisen vaimon Elínin perään. Elín on viisikymppinen taidemaalari, itsellinen ja alunperin kai itsenäinenkin nainen, joka on ihastunut korviaan myöten parikymmentä vuotta itseään nuorempaan venäläiseen Sergeihin. Lukija haistaa palaneen käryä välittömästi, kun Sergei yrittää hunajaisilla jutuillaan ylipuhua Elíniä naimisiin kanssaan, etenkin koska naisella on hieman perintönä saatua omaisuutta. Kuitenkin Sergei jauhaa pitkiä puheluja venäjäksi jonkun kanssa jota väittää äidikseen – ja äitikin tietenkin tarvitsee rahaa aina silloin tällöin, ja Sergei lupaa kyllä heti maksaa Elínille takaisin, kunhan saa työpaikan. Ja niin edelleen. Jopa umpirakastunut Elín tajuaa, etteivät Sergein ”oh my baby” -huudahdukset venäjänkielisen puheen seassa kuulosta äidille tarkoitetuilta.
Olihan tämä ihan lukukelpoinen dekkari, ei liialti venytetty eikä ylenpalttisen selittelevä. Henkilöiden toimet ja miljöön kuvaus saivat puhua puolestaan, mikä on aina hyvä asia. Ehkä en kuitenkaan pitänyt tästä aivan yhtä paljon kuin sarjan aiemmin lukemastani Jääkylmä aurinko -kirjasta. Onko sitten niin, että näihin ainakin suomeksi saatuihin islantilaisiin dekkareihin alkavat asettua jonkinlaiset tylsät islantilaiskliseet. Tarvitsee vain muistaa Tukholmaa, Ystadia ja Visbyä tajutakseen tämän yhtäläisyyden. Mutta ehkä tämä on vielä turhaa ennakointia. On aivan selvää, että Lilja Sigurðardóttir on erinomainen dekkaristi, ja etenkin henkilökuvauksessa oikein taitava. Kannattaa lukea ja pysyä kiinni tässäkin sarjassa.
