Jukka Ahonen, Janne Sundell ja Pekka Turunen: Kalastajien kyydissä Itämerellä

Maailma on muutoksessa ja niin on moni perinteinen ammattikin. Miltä Itäme­ren muutokset näyttävät niiden ihmisten silmään joille se on osa elinkeinoa, ja jatkuuko kalastajien perinteinen elämäntapa vai onko heidänkin tilanteensa uhanalainen? Kirjailija Jukka Ahonen, biologi Janne Sundell sekä valokuvaa­ja Pekka Turunen pyrkivät kirjassaan selvittämään kalastuksen ja kalakanto­jen muutoksen laajutta ja merkitystä paikallisnäkökulmasta käsin.

Kirjassa matkustetaan ja haastatellaan ihmisiä ympäri Itämerta Puolasta Lat­viaan, Ruotsiin ja Tanskaan asti, mutta suurimman huomion saa luonnollisesti kotimaa Suomi. Ammattikalastajien määrä on laskenut Suomessa rajusti, 2000-luvun alussa merialueilla toimi vielä tuhat päätoimista kalastajaa, mutta vuonna 2020 heitä oli enää alle 400. Tulevaisuus ei lupaa parannusta tilan­teeseen, sillä kalastajat ovat eläköitymässä eikä alalle ole tulossa jatkajia. Vai­keinta on juurikin perinteisten rannikkokalastajien keskuudessa, nykyään jo yli 90% saaliista tulee avomerikalastuksesta aiempaa suuremmilla laivoilla.

Nämä faktat tiedossa onkin sopivaa, että kirjan ensimmäiset haastateltavat ovat Kellgrenin perhe, Pellingin saaren kenties viimeiset kalastajat. Vaikka uu­della sukupolvella olisikin alustavaa kiinnostusta ammattia kohtaan, viran­omaisvaatimukset ovat nykyään kovat, ja ne yhdistettynä matalaan tulotasoon ja työpäiviin, joissa ei tunteja lasketa, ei ole houkuttava yhtälö. Rannikkokalas­tajien kokemukset ympäri Itämerta ovatkin tämän ja monen muun asian suh­teen hyvin yhdenmukaisia.

Uudet, isommat troolarit ovat siis tulevaisuutta ja sellaisen kyytiin päästäänkin Latviassa. Myöhemmin kirjassa käy ilmi, että varsinkin Ruotsissa nämä suur­troolarit aiheuttavat paljon keskustelua ympäristöjärjestöjen ja rannikkokalas­tajien keskuudessa. Niitä on haukuttu imureiksi, jotka puhdistavat Itämeren puhtaiksi kalaista ja niitä on myös arvostelu valtavien kalamassojen kuljetta­misesta Tanskaan, jossa ne jatkojalostetaan lohien (ja turkiseläinten) rehuksi. Suomessa tällaista vastakkainasettelua ja keskustelua ei kuitenkaan erityi­semmin ole johtuen troolareidemme pienemmästä koosta.

Mikä tarkalleen ottaen on suurien troolareiden osuus Itämeren ylikalastukses­sa jää kirjassa hieman epäselväksi, mutta tosiasia kuitenkin on, että kalakan­tojen heikko tila johtuu ylikalastuksesta. Valitettavasti monille kalastajille hel­pompi syypää on kuitenkin niin sanotut haittaeläimet: hylkeet ja merimetsot.

Erityisesti turska on pulassa ja kannan voimakas lasku onkin ajanut Itämeren rantavaltiot järeisiin suojelutoimiin ja tällä hetkellä itäistä kantaa ei saa kalas­taa lainkaan. Rajoituksista huolimatta kanta ei syystä tai toisesta ole kuiten­kaan elpynyt. Toivoa sopii, että Itämeren turska ei toista Kanadan turskan pahamaineista tarinaa, josta on tullut varoittava esimerkki ylikalastuksen lyhytnäköisyydestä.

Monessakin mielessä kalastus on siis pulassa, mutta kirjan mielenkiintoisin sisältö liittyy juuri uusiin innovaatioihin. Monet kirjassa puhuvat alan konser­vatiivisuudesta, halutaan tehdä asiat kuten aina ennenkin. Uusia näkökulmia tuleekin usein ihmisiltä, joiden juuret ovat alan ulkopuolelta ja kirjassa tähän rooliin nousevat erityisesti naiset.

On siis aika matkustaa Pohjois-Ruotsiin, josta on kotoisin Kalix Löjrom, Piteån ja Haaparannan väliseltä merialueelta pyydettävä muikunmäti, joka on sen verran kuuluisaa ja maistuvaa, että se kelpaa jopa Nobel-illallisille ja kunin­kaallisten herkkupöytiin. Kuten kirjoittajat toteavat, ei tämä muikunmäti ole sen kummoisempaa kuin Suomen puolella oleva, mutta Kalixin kaviaarin hin­taa nostavat nimisuoja ja onnistunut tuotteistaminen, asia jossa ruotsalaiset ovat tunnetusti hyviä.

Guldhaven Pelagiska -yrityksen toimitusjohtaja Teija Aho osaa kertoa paitsi Kalix Löjromin saloista, niin alan mahdollisuuksista. Erityisesti kalastuselinkei­non monimuotoisuudessa ja särkikaloissa on tulevaisuus, Aho uskoo, kunhan uudistamishalua riittää. Perinteiset silakkafileet eivät enää riitä, vaan tuotteita pitää uskaltaa jatkojalostaa.

Samoilla linjoilla on korpilahtelaiset Marja Komppa ja Ari Seppälä, joiden menestystuotteiksi ovat nousseet mainiosti nimetyt Järki Särki -tuotteet. ”Onhan se nyt hassua, että tuhansien järvien maassa on niin huonosti saa­tavilla villikalaa. Melkein ainoa tapa saada sitä on kalastaa itse”, Komppa kertoo. Siinä missä tämä pariskunta onnistui ja moni muu aikaisempi yrittäjä ei, on markkinointi. Vaatimattomuus ei myy ja tällä kertaa pakkaussuunnitte­lijaksi palkattiin New Yorkissa mainostoimistossa työskennellyt graafikko Molly Conley ja loppu onkin historiaa.

Kirja on oikein mainiota luettavaa. Kuten matkakertomukset usein, tietokirjana tämä on kuitenkin suhteellisen kevyt tapaus. Kalastajien annetaan puhua ja kertoa näkemyksensä, eivätkä kirjoittajat yritä korjata haastateltavien näke­myksiä, jos niissä jotain korjattavaa onkin. Vasta loppusanoissa kirjoittajat käsittelevät esimerkiksi sitä, mitä kalastajat harvemmin tuovat esille, eli että sääntelyllä pyritään vahvistamaan ylikalastuksesta heikentyneitä kalakantoja.

Siispä, tavataan useita ihmisiä, tutustutaan kalastajien arkeen ja annetaan elävä kuva kalastuksesta ja sen ongelmista. Paljon kirjassa saa kiittää Pekka Turusen hienoja valokuvia, niitä on nimittäin paljon ja niitä myös käytetään kiitettävän suurikokoisina. Tietokirjan ja valokuvateoksen yhdistelmä toimii ja tuo kalastajien arjen haasteet lukijan lähelle tavalla mitä pelkkä teksti ei tekisi. Toki kirjassa on myös omat tietosivunsa Itämeren yleisille ruokakaloille, olen­naista tietoa sekin. Itämerestä kiinnostuneille luvassa on siis oikein mielen­kiintoista luettavaa, suosittelen!