Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Teatteri- ja televisiokriitikko sekä teatteriohjaaja Jukka Kajava (1943–2005) oli hyvin monille aikalaisilleen sekä myös meille nuoremmille tuttu Helsingin Sanomien kirjoituksista. Hänen kynänsä oli terävääkin terävämpi, hänen mielipiteensä lahjomaton. Elämäkerturi Hannu Harju kirjoittaa hänestä osuvasti teoksensa alkusivuilla:
Kajava oli ’suurmieskriitikko’, lajinsa viimeisiä. Yhdessä Seppo Heikinheimon kanssa he langettivat tulevien teatterintekijä- ja kriitikkosukupolvien päälle varjon, joka vieläkin puhuttaa.
Kajava oli lähtöisin Oulusta, mutta muutti sitten Helsinkiin opiskelemaan. Jo nuorena eli 22-vuotiaana hän pääsi Helsingin Sanomiin freelanceriksi kirjoittamaan lyhyitä arvosteluja radio- ja televisio-ohjelmista, myöhemmin sitten työt laajenivat myös teatterikritiikin puolelle. Jo vuonna 1972 Kajava ohjasi itsekin musiikkiteatteria: yhdessä silloisen kumppaninsa Antti Einari Halosen kanssa syntyi Åbo Svenska Teateriin klassinen operetti Glada änkan eli Iloinen leski, olkoonkin että kaksi nuorta ohjaajaa loivat siitä jonkinlaisen satiirin tai antioperetin, joka saikin hyvät arvostelut lehdistössä ja myös kiitettävästi yleisöä. Pian Kajavan ohjausrepertuaariin kuului esimerkiksi muinainen runoelma Gilgamesh; Kajava ei ohjaajana myöhemminkään pelännyt ottaa suuria teoksia työnsä alle, olkoonkin että sijaa oli myös uudemmille teoksille, kuten vaikkapa Jussi Kylätaskun Runar ja Kyllikki vuonna 1983.
Mutta koko ajan Kajavan kriitikonkynä kävi sauhuten. Hän oli varsinkin 1960- ja 1970-luvulla leppymätön kevyen viihteen vastustaja, jolle vanhan kunnon Peyton Placen päivittely oli jatkuvaa. Vasta 1990-luvulla hän alkoi antaa myöten viihteelle ja yllättävästi etenkin saippuasarjoille. Lukiessani kirjaa tuntui lähes uskomattomalta aiemmin niin terävähampaisen arvostelijan toiminta, kun oli kysymys itsestään Kauniista ja rohkeista:
Kajava soitti monen monta kertaa äidilleen – tai äiti hänelle – heti sarjan jakson päätyttyä alkuillasta, jolloin käytiin läpi tuoreita tapahtumia. Kun sarjasta tuli aikuisen pojan ja äidin yhteinen juttu, siitä tuli yhteinen juttu myös Kajavalle ja hänen laajalle lukijakunnalleen.
No, ehkä olen kaikki nämä vuosikymmenet ymmärtänyt väärin tämän kyseisen sarjan arvon…
Yhtä yllättävää ei ehkä ole se, että teatterin puolella Jouko Turkka oli Kajavalle Harjun sanaa käyttäen ylipappi, kaiken kritiikin ulkopuolella oleva ohjaajanero. Harju katsoo, että Kajava itse tarvitsi Turkkaa kaikupohjakseen. Myös tietynlainen musiikkiteatteri oli Kajavalle tosi tärkeää; tähän sopi esimerkiksi 1990-luvulla syntynyt Hype-musikaali. Mutta viihteen suosija hän ei todellakaan ollut silloin, kun kyse oli television lastenohjelmista. Itse lapsettomana – jos tätä nyt sitten sopii pitää kriitikin sisällön arvokriteerinä – hän haukkui kiihkeästi ohjelmatarjonnan ja arvosti vain joitakin suomalaisia lastenelokuvia. Siirtymistä lastenohjelmista silloin uusien satelliittikanavien musiikkivideoihin ja avaruusseikkailuihin hän piti suoranaisena katastrofina. Samanlaisena ärhäkkyyden kohteena olivat 2000-luvulla jalansijaa saanut tositelevisio sekä hänen mielestään rappiotilaan joutuneet Euroviisut.
Kajava oli kaikesta huolimatta koko uransa ajan tavattoman ahkera, ja voidaan varmaan kliseisesti sanoa, että hän poltti kynttiläänsä molemmista päistä, ja poltti luultavasti jotain muutakin, koska hänen kerrotaan loppuvuosinaan kärsineen vakavasta keuhkoahtaumasta. Hän lähti toukokuussa 2005 vastoin lääkärin neuvoa Berliiniin teatterifestivaaleille, mutta lentomatka ja muu rasitus olivat väsyneelle sydämelle liikaa, ja hän kuoli sairauskohtaukseen hotellissaan.
Luin tätä Hannu Harjun laatimaa ansiokasta elämäkertaa oikein mielelläni. Onhan Siltala kustantajana jo sinänsä laadun tae! Tosin tämä lukeminen muistutti välillä sitä kuuluisaa pirun raamatuntutkimusta, sillä Kajavan elitistinen persoona ärsytti ajoittain suuresti, mutta sitäpä hän varmaan olisi halunnutkin. Eikä tämä kuuluisa kriitikko mielestäni kuitenkaan ollut sellainen misantrooppi kuin alussa mainittu Seppo Heikinheimo.
Harju kuvaa kohdettaan taitavasti ja tarkasti, ja hänen tavastaan kirjoittaa välittyy joskus jopa eräänlainen salavihkainen huumori, kun on kysymys vaikka Kajavan ulkonäkökeskeisyydestä ja vaatteisiin ja hiusmuotiin liittyvistä – anteeksi nyt tämä termi – kotkotuksista. Sen sijaan Kajavan homoseksuaalisuus käsitellään varsin tyylikkäästi ja kunnioittavasti. Ihan pikkuisen jäin taas kerran kaipaamaan sitä olematonta oikolukijan ja kielentarkastajan sekamuotoa, joka olisi pistänyt merkille, ettei radioteatterin kuuluisa ohjaaja ollut todellakaan etunimeltään Merja vaan Marja. Joka tapauksessa tämä kirja lukuisine kiinnostavine yksityiskohtineen on aivan kuin aarreaitta etenkin teatterihistorian ystäville.
