Onko tasa-arvo Suomessa jo valmis? Tai jos tasa-arvokysymykset ovat muualla maailmassa paljon huonommalla tolalla, pitäisikö meidän täällä Pohjolassa olla vain tyytyväisiä?
Ei pitäisi, todetaan Kaikki tasan! -kirjassa. Siinä suomalaiset eturivin feministit kirjoittavat poleemisesti tasa-arvosta perheessä ja työelämässä.
Lasikatot ovat todellisuutta suomalaisessakin työelämässä – vaikka naiset ovat hyvin koulutettuja, ei heitä näy yritysten tai julkisten laitosten johdossa. Naisille on perinteisesti tarjolla erilaisia avustavia tehtäviä, ja heidän kohoamistaan johtoon estävät monet tiedostetut ja tiedostamattomat ennakkoluulot sekä vanhentuneet yrityskulttuurit. Eikä kysymys ole aina edes korkeimmista asemista; sosiaali- ja terveysalalla on esitetty esimerkkejä siitä, että tytöt, olivat he sitten kantasuomalaisia tai maahanmuuttajataustaisia, ohjataan opiskelemaan lähihoitajiksi, vaikka heillä olisi halua ja kykyjä lääkäriksi.
Entä sitten perhe-elämä? Tasa-arvoasiat kulminoituvat usein lastenhoitoon; vaikka molemmilla vanhemmilla olisi mahdollisuus pitää hoitovapaata, on isä hiekkalaatikon reunalla ja pidemmän hoitovapaan pitäjänä edelleen poikkeus. Tämä koskee etenkin alempia sosiaaliluokkia. Kaikki tasan! -kirjan kirjoittajat ehdottavatkin, että hoitovapaasta tulisi korvamerkitä samanmittaiset jaksot molemmille vanhemmille.
Kaikki tasan! on selkeästi pamfletinomainen ja poleeminen kirja, ja voin vain kuvitella, että sen lausumat ärsyttävät monia, koska ne ovat useissa tapauksissa nähdäkseni aika kärjistettyjä. Tämän tapaista tekemään, toimimaan ja puhumaan rohkaisevaa kirjallisuutta tarvitaan myös tällaisen maltillisemman feministin mielestä. ”Maailma muuttuu tekemällä, ei kitisemällä.”