Samuel on kuollut. Hän ajoi autolla päin puuta, sen verran tiedetään varmasti. Mutta tekikö hän sen tahallaan? Halusiko Samuel sitä, vai oliko mummon autossa jotain vikaa. Samuel oli vasta 26-vuotias. Nyt hänestä kirjoitetaan kirja. Ensimmäinen kysymys, joka kirjailijalle esitetään on, että minkä ihmeen takia. Siihen kokonainen kirjakaan ei osaa yksiselitteistä vastausta antaa.
Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista voitti vuonna 2015 Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Augustin. Romaani on vahvasti tässä ajassa kiinni, se puhuu maahanmuuttajalähiöiden ja turvapaikanhakijoiden kieltä, se takertuu heidän kohtaamiinsa ongelmiin. Ja samalla se on romaani muistamisesta: siitä, kuinka jokainen luo omat muistonsa muista ihmisistä, ja kuinka eri lailla sama ihminen samoissa tilanteissa voidaan tulkita. Kaikki ovat ristiriitaisia, kaikki suodattuu jonkinlaisten subjektiivisten tulkintafilttereiden läpi. Miten me haluamme ymmärtää?
Jonas Hassen Khemirin kirjan koukku on sen rakenne. Melkein loppuun asti taustalla pysyvä ”kirjailija” koostaa teostaan haastattelemalla Samuelin tuttuja: kämppis Vandad, joka istuu vankilassa, saa joka toisen puheenvuoron. Entinen tyttöystävä Laide on pitkään toisena äänenä. Hänen tilallaan vaihtelevat muiden muassa eräs Samuelin nuoruudenystävä, Samuelin äiti ja Samuelin muistisairaan mummon naapuri. Samuel itse jää monitulkintaiseksi, kameleonttimaiseksi muodonmuuttajaksi vaille lopullista selvyyttä.
Tarina on rakennettu taitavasti, ja sen fragmentaarisuus on taiteellisesti hyvin harkittu tehokeino. Alussa rakenne hämää hetken (ainakin itselleni tuli tarpeen takakanteen päästyäni selata kirjan aloitusta vielä vähän uusiksi), mutta sittemmin juoni alkaa vetää. Lopussa, kun kirjailijan motiivit kirjoittamiseen alkavat paljastua, tulee kerrontaan vielä viimeinen uusi mauste.
Kaikkiaan Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista oli hyvä lukukokemus, josta saimme myös lukupiirissämme oivallisen keskustelun aikaiseksi. Suosittelen!