Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vain äänetön parkaisu ei sanoja ei lauseita ja sitten yksi pieni kalpea kaiken keskellä vaiti. Yksi pieni kalpea vailla käsiä jalkoja henkitorvea sydän läpättäen kaiken keskellä vaiti.
Markku Paasoselta olen aiemminkin osannut odottaa kielen ja ilmaisun rajoja haastavaa proosaa. Kaikki on tuhoutunut on taattua Paasosta: uutta luovaa, persoonallista, vakavansynkkää tekstiä, jossa lukijana saa olla koko ajan varpaillaan. Mistä puhutaan, miksi ja miten, Pasonen tuntuu kysyvän, erityisesti näistä viimeistä painottaen.
Kaikki on tuhoutunut ei oikein istu mihinkään valmiiseen genreen. Alun proosarunosta edetään kohti hieman pidempää tekstilajia. Mukana on muitakin lyhyitä katkelmia, jopa kesken sanan katkeavia fragmentteja. Pienen alkulämmittelyn jälkeen vastaan tuleva Glock/Zoloft herättää teoksen ahdistavasti henkiin tarinalla asetta hivelevästä jonkinlaisesta pakko-oireilusta kärsivästä hahmosta.
Musertava intensiteetti jatkuu heti seuraavassa Kävely-otsikon alla kulkevassa tekstissä. Teokselle nimensä antanut Kaikki on tuhoutunut on esseemäisempi kirjoitus siitä, kuinka kirjoittaja uskoo kaiken aivan konkreettisesti tuhoutuneen alkutekijöitään myöten, eikä mikään objekti tai instituutio ole kuin todennäköisyyksien pilvi – ei siis mitenkään aidosti ja oikeasti edes olemassa. Eräänlaisena vääntyneenä dialogina etenevä pollock pollock on hieno sukellus taiteilija Jackson Pollockin maisemiin. Ja vielä on mainittava Hänen äänensä, jossa kertojana on erään henkilön ääni. Kyllä vain, ei siis henkilö itse.
Minä ajattelen: olla ihminen merkitsee sitä, että eläimeen viilletään haava, ja sitä haavaa se sitten nuolee lopun elämänsä.
Toisto on Paasosen tärkeimpiä kirjallisia keinoja. Pikkutarkka pitkien luettelojen ja loogisten vaihtoehtojen läpikäynti tuo mieleen Samuel Beckettin Watt-romaanin, ja tajunnanvirtaiset ajatusketjut vievät Paasosen tekstiä eteenpäin. Useimmista teksteistä paistaa läpi tietty apokalyptinen, ehkä jo tuhoon alistunut kuvasto, synkeän harmaa. Ehkä sataa, ehkä on marraskuu?
Miksi minä kerron tämän? Ei aavistustakaan, unohtakaa koko juttu.
Kaikki on tuhoutunut ei ole mitään kevyttä luettavaa, ei aiheidensa eikä muotonsa vuoksi. Markku Paasonen haastaa lukijansa ymmärtämään, ja se ymmärrys voi olla hyvin tulkinnanvaraista. Silti Paasosen teksti imee mukaansa, se ansaitsee kunnollisen keskittyneen luennan. Tämä on jälleen yksi hieno teos yhdeltä Suomen omanlajisimmalta kirjailijalta. Suosittelen!
