Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anja Snellmanin, ent. Kaurasen, tuotanto on uskomattoman laaja. Hänen esikoisromaaninsa Sonja O. kävi täällä ilmestyi jo 40 vuotta sitten, ja sen jälkeen hän on kirjoittanut hengästyttävällä vauhdilla vaikkapa taitoluistelijasta, lapsen syntymästä, äitinsä henkilöhistoriasta, sairaasta sisarestaan, itsemurhaan päätyvästä nuoresta kirjailijasta, muslimitytöistä ja elämästä erikoisherkkänä. Snellmanin kirjat eivät ole koskaan komeilleet Finlandia-palkintojen jaoissa, mutta käsittääkseni ne ovat kuluneet lukijoiden käsissä sitäkin enemmän olematta kuitenkaan erityisen viihteellisiä tai kevyitä. Ehkä voisi sinänsä sen kummemmin ilkeilemättä todeta, että Snellmanilla on ollut uskomaton taito surffata juuri sillä aallolla, joka kunakin ajankohtana on muodissa tai erityisenä puheenaiheena.
Kuten sanottu, oma – fiktiivinen tai todellinen – perhe on ollut muutamaan otteeseen kirjailijan aiheena, mutta yksi on ollut aina joukosta poissa, ja sitä tyhjää aukkoa tämä uusi romaani täyttää. Snellman kertoo hätkähdyttävällä suoruudella – fiktiivisestä tai todellisesta – isästään, Ensio Kaurasesta, vakuutusvirkailijasta, Karjalan prihasta, jonka suusta ei juurikaan kuulu stadin slangia, vaan karjalanmurretta ja venäjääkin tarvittaessa.
Hän sepittää keskinkertaisia mitallisia runoja vakuutusyhtiön lehtiin; keskinkertaisia, mutta ei kuitenkaan niin huonoja, etteikö voisi arvailla, mistä tyttären kirjallinen lahjakkuus on osin peritty. Ja sitten hän on juoppo, alkoholisti. Mutta miksi niin monella tyttären miesystävällä on juoppo isä? Miksi niin monella on se virtahepo perheessä, kuten Snellman kirjoittaa?
Jonkun faijan hieno ura himmenee, joku löytyy vintiltä kattoparrusta riippumassa. Sitten on tietysti uudelleen nimetyn Aleksin tutunomainen faija, joka kirjoitti tanssilattioita vuorille, joi ja nai ja teki lapsia ja joi taas kunnes maksa poksahti. Joten kova on se hinta, josta Snellman pohtii: ”Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy, kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti.” Mutta toisaalla hän taas toteaa, että selvä isä oli paljon pelottavampi kuin dokaava faija. Ei tämä kirjan Ensio osannut ollenkaan olla isä lapsilleen, ei selvinpäin eikä humalassa. Suuri osa tästä tuntui johtuvan luonteesta, karusta taustasta, mutta suuri osa viinasta:
”Isäsi tärkeysjärjestys: viina, viina, ja sitten vielä viina. Minkä jälkeen viina. Jokainen alkoholistin lapsi tietää, ettei tule tärkeysjärjestyksessä kärkikolmikossa, eikä edes ensimmäisten kymmenen joukossa.”
Snellmanin romaani on mielestäni hyvä, se on aidosti koskettava olematta sellainen sosiaalipornokirja, joita kutsun mielessäni riipaiseviksi tarinoiksi. Se on aitoa Snellmania, sekä hyvässä että pahassa: kirjailija on mestarillinen kuvaamaan sekä ihmismielen pieniä liikkeitä että yhteiskunnan vähän suurempia liikkeitä. Sitten kirja tietenkin sortuu Snellmanille ominaisiin rivi riviltä jatkuviin luetteloihin – käyttäen nykysanontaa ne on mielestäni niin nähty. Kovin on myös nähty se kirjailijan vaivihkainen omakehu.
Mutta luin tämän kirjan hyvinkin mielelläni, pidin sen herkkyydestä ja aistivoimaisuudesta. Uskon että monet muutkin pitävät.
