Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jos kirjan nimi kertoo laulavista linnuista ja kansi kuvaa tyyliteltyä mintunvihreää lintuparvea, voisi luulla kirjan sisältävän runollista luonnon ihastelua, mutta tämä teos on kaikkea muuta. Sen päähenkilö, Jake Whyte, on nuori nainen joka elää jollain tuntemattomaksi jäävällä jumalanhylkäämällä brittisaarella aivan meren tuntumassa ja hoitaa lampaita yhdessä koiransa Koiran kanssa.
Aina sataa, lampaat ovat likaisia ja määkiväisiä ja muut lampaankasvattajat lievästi sanottuna roisia väkeä. Ja sitten joku tai jokin alkaa raadella lampaita kuoliaaksi yksi kerrallaan. Jake epäilee seudun nuorisoa, koska jälki ei näytä oikein ketun aikaansaamalta, mutta mitään todisteita ei löydy. Vai onko sittenkin kyseessä joku tavallista ihmistä tai tavallista kettua pahantahtoisempi olio?
Jake on mielenkiintoinen hahmo. Hän on yhteisönsä eli lampaidenkasvattajien ainoa nainen, mutta maskuliinista nimeään myöden androgyyni hahmo, leveäharteinen ja vahva. Miksi hänellä on miehen nimi? Ja miksi eräs lampaankasvattajaporukan epämiellyttävimmistä miehistä kantaa naisen nimeä? Aivan täysin näihin kysymyksiin en vastausta löytänyt, mutta jotain selitystä romaanin edetessä löytyi sille, miksi kirjailija tavallaan leikittelee sukupuolirooleilla.
Kaikki laulavat linnut on jännitysromaani, mutta sen sisäinen jännitys on paljon syvemmällä kuin sen selvittämisessä, kuka tai mikä tappaa lampaita. Kirjan kerronta kulkee minämuodossa ja kahdessa aikatasossa, ja kirjaa lukiessani minulla kesti hidasjärkisenä hyvän tovin, ennen kuin tajusin, että nykyisyydestä kerrotaan imperfektissä ja menneestä ajasta preesensissä. Mutta alkuun päästyään tarina keriytyy auki melkein hengästyttävää tahtia – vähitellen käy selville, miksi Jake, joka on itse asiassa alunperin australialainen, on tullut Britanniaan, ja mitä hän pakenee.
Kirja on siis tapahtumiltaan, henkilöhahmoiltaan ja miljööltään varsin tummasävyinen, vain harvat huumorin pilkahdukset valaisevat sitä. Ja ehkäpä aivan lopussa voi havaita pientä toivoakin. Wyldin kieli on omalla tavallaan hyvinkin tyylikästä, eikä ollenkaan inhorealistista, vaikka kuvattavat asiat sitä olisivatkin. Myös Sari Karhulahden käännös ansaitsee kiitokset.
