”— huumeilla voi tuhota elämänsä, mutta toisaalta niin voi myös tuhota sielunsa menemällä viestintätoimistoon muutosagentiksi.”
Raiteen vieressä ajelua on keski-ikään ehtineen viestintämiehen elämä ollut: avioeroa, pelivelkoja, huumeita, lääkitystä, mielisairaalaa, terapiaa. Matkalla maalle huumeratti. Matkakohteena isältä perinnöksi jäänyt tuhansien tarpeettomien tavaroiden ränsistynyt maatila. Eikä tietenkään nykyisen taiteilijatyttöystävän kanssa mene kaksisesti.
Ahdistaa. Niin pitääkin, se on rikkautta, sillä:
”Tunteet ovat tämän ajan tavaroita. Niitä me keräämme ja vaalimme. Pidämme huolta, että kukaan muu ei koske niihin, koska meillä on omistusoikeus omin tunteisiimme, siinä missä isä piti kiinni ruosteisista tavaroistaan ja toiset omistusasunnoistaan ja volvoistaan vertaillessaan niitä naapurin vastaaviin.”
Tuommoiseksi omistaminen on kääntymässä ja kääntynytkin. Vähemmän luontoa kuluttavaksi. Paljoutta, runsautta monessa suhteessa.
Sirpaleista koostuvan romaanin Riku Siivonen eteemme kokoaa. Mikäs siinä. On siinä kasaamista, jottei homma leviäisi käsiin niin kuin nuo kaikki isän tuhannet tavarat ajan myötä pitkin pihapiiriä.
Taitaapa tuo keski-ikäinen mies lopulta saada jopa seurustelusuhteensakin kondikseen, vaikkei purematta niele ja hyväksy naisystävän ohjaamaa elokuvaa miehestä, jolla on sama elinpiiri ja samat ongelmat kuin hänellä. Hänen peilikuvansa filmillä! Kukapa hyväksyisi.
Näitä tämäntapaisia nykyromaaneja ilmestyy jos ei nyt pilvin pimein niin runsaasti kuitenkin: Tekijä-kirjailija kieltää ehdottomasti olevansa kirjan päähenkilö, vaikka ulkoiset olosuhteet ja tapahtumat sopivat lähes yksyhteen todellisuuden kanssa. Niin Riku Siivonenkin kieltää olevansa kirjan minä siivotessaan isänsä jättämiä romuja ja henkisiä arpia. Ei nyt sentään alter ego -vivahdetta saata kieltää.
Samapa tuo: luin journalisti Riku Siivosen esikoisromaanin – kursiivilla painettujen runsaiden ’saarna’osuuksien usuttamana – pamflettinakin, pamflettiromaanina. Toimi.