Ihastuneena kirjaan, etenkin sen kotoisaan kieleen, joka tosin saattaa aiheuttaa tuskaakin erikotoisalueilla asuville. Mutta ei syytä suureen huoleen: kirjan kieli on vain osin murteellista ja murteellisten sanojen käyttö hallittua.
Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän kertoo piikatyttö-Reetan rakkaudesta mustilais-Tenhoon. Louhela kirjoittaa nimenomaan mustilainen, ei mustalainen eikä romani. Tuon tyyppistä sanojen viljelyä läpi romaanin, siis ei vaikealukuista.
Maalaistaloon, jossa Reeta piikoo, kotiutuu talven ajaksi mustalaisseurue mukanaan komea Tenho, joka kättelyssä lyö laudalta piikaa tavoittelevan renki-Eljaksen. Rakkaus taitaa kuitenkin olla yksipuolista, seuraukset moninaiset. Eletään aikaa ennen sotia. Köyhyys ja rikkaus määräävät ihmisen osan. Köyhän piikalikan on oltava nöyrä ja palveltava nuhtelevaa talollista, mikäli leivänsyrjässä pysyä; ulospääsyä ei juuri ole.
Näitä maalaiselämän kuvauksia on nostalgista muistella ja romaaneina lukea. Vähän vastaavaan törmäsin viimeksi Niina Miettisen Suopursussa ja vielä enemmän kaltaisessaan Tarja Leinosen Koti koivun alla -romaanissa, jossa nuori tyttö niinikään kantoi lopulta ’hännäkästä’ vatsassaan.
Louhelassa on naturalistista Mukkaa, jos kohta myös lyhytlauseista Hyryä kerronnan poljennossa mukana – miksei lapsenpäästäjä-Canthiakin. Jos nyt jotain mennyttä mallia väkisin hakee. Niin ja Pölönen ohjaisi tästä tyylilleen oivallisen elokuvan.
Silti ihan omaääninen on Louhela.
Siitä kielestä malli tähän, jotta kävisi ilmi, ettei sen takia tarvitse pelästyä ja jättää Louhelaa väliin. Ensin sonnin sorkasta saaneen kuolevan äitin luo:
”Haukon ilmaa pijellen kiinni polvistani ja koetan koota ihteni, vaikka pelkään nousta portaat ylös, pelkään astua sisään.”
Sitten haitarinsoittaja Tenhon nuotiopiiriin:
”Kun pullo tuli minun kohalle, join pitkää siivua välittämättä siitä, kuka kahto, vaikka kahtohan ne.”
Sujuvasti puhekieltä kirjakieleen limittyneenä.
Virkistäväkielinen uusi tuttavuus kaiken kaikkiaan Liisa Lohela esikoisellaan on.