Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kaikkein vähäpätöisin asia alkaa pienellä kolarilla – niin pienellä, että sitä voisi kutsua vaikka vähäpätöiseksi, jolleivat seuraukset olisi niin kohtalokkaat. Salaperäinen Paul Bradley Peugeotillaan törmäilee yhtä salaperäisen Honda-miehen kanssa, ja raivostunut Honda-mies nouseekin autosta ja iskee Paulia baseball-mailallaan.
Tämän tapahtuman ympärille marssitetaan varsin hykerryttävä sivullisten joukko – vähän hiirimäinen rikoskirjailija Martin, kyynistynyt poliisi Louise, rikkaan rakennusmogulin rouva Gloria, ei-niin-hauska koomikko Paul ja tietysti ex-poliisi, ex-yksityisetsivä Jackson Brodie, joka tuli lukijoille tutuksi jo Atkinsonin edellisessä romaanissa Ihan tavallisena päivänä.
Lukijan eteen punotaan tarina toisensa jälkeen, ja vähitellen kaikki juonen polut alkavat liittyä toisiinsa. Kertomus on todellakin kuin venäläinen maatuskanukke, joka sekin kohoaa silloin tällöin ikään kuin johtomotiiviksi: nuken sisällä on aina uusi nukke, edellistä pienempi, ja lopussa Jacksonin taskusta löytyykin se kaikkein pienin vauvamaatuska, tarinoiden ydin.
Atkinsonin kirjasta voisi ajatella, etteivät kaikki tapahtumat siinä ole ihan uskottavia. Eivät olekaan. Kaikkein vähäpätöisin asia on mustan huumorin läpilyömä absurdia lähentelevä romaani: kirjailija Martinkin herää eräänä aamuna tarkastamaan, ettei ole kafkalaisittain muuttunut valtavaksi hyönteiseksi. Alussa hitaasti kehittyvä juoni kohoaa loppua kohden hurjaksi tapahtuminen vyöryksi, jossa kaikki saa lopulta selityksensä.
Atkinsonin henkilökuvaus on tarkkaa ja hahmot riemastuttavan inhimillisiä. Huumoria riittää – huomasin pari kertaa jopa nauravani ääneen, mikä on todella harvinaista! Suosittelen Atkinsonin kirjaa niillekin, jotka eivät tavallisesti pidä dekkareista; jo tämän kirjan lukuisat intertekstuaaliset viittauksetkin pitävät lukijan hereillä.
Suomentaja Kaisa Kattelus on tehnyt hienoa työtä ja toiminut uskoakseni varsin kekseliäästi monissa kohdin. Tähän kirjaan on hyvä upota pimenevinä kaamosiltoina. Sillä emmekö mekin ajattele kuten Martin:
’”Luetteko te paljon?” Martin kysyi suunnatakseen keskustelun pois itsestään. ”Ei ole aikaa.” Clare nauroi. Martin ei osannut kuvitella maailmaa, jossa ei olisi aikaa lukea.’
