Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sandhamnissa tapahtuu taas hurjia: tällä kertaa läheiseltä Telegrafholmenin asumattomalta saarelta löytyy vanha hautapaikka, kun rakennuskoneet jylläävät ja työmaalla räjäytellään. Koska jäljelle on jäänyt vain vähäisiä luita, on rikostekninen tutkimus tavallistakin haastavampaa. Kysymys on tietenkin rikoksesta, joten poliisi Thomas kollegoineen saa tapauksen tutkittavakseen; mukana on uutena henkilönä vastavalmistunut timmissä kunnossa oleva joka päivä eriväritukkainen Ida, joka sitten osoittautuukin vallan korvaamattomaksi avuksi.
Edellisessä sarjan osassa, Huonossa seurassa, kerrottiin syyttäjä Nora Linden harteilla olleesta perheväkivalta- ja talousrikoksesta, joka rasitti Noraa kovasti. Hän on nyt sairauslomalla ja vähän turhautunut koko elämäänsä ja etenkin parisuhteeseensa lentäjä Jonaksen kanssa. Niinpä hän aloittaa ihan omat tutkimuksensa Telegrafholmenin jutussa, vaikkei se kuulu hänelle ollenkaan, mutta luontaisesti uteliaana ja rikostutkinnasta kiinnostuneena hän alkaa kysellä ja häärätä jutun kimpussa kuin konsanaan Camilla Läckbergin Erica Falck, joka on tosin vain dekkarikirjailija ja poliisin rouva, kun taas Nora on sentään syyttäjä, tosin talousrikosten alalla.
Idan ja muiden poliisien sekä itsekseen huseeraavan Noran sitkeiden tutkimusten avulla saadaan selville, että Sandhamnin seudulta on vuosia sitten kadonnut kaksi naista. Ovatko molemmat tai jompikumpi ehkä murhattu ja haudattu Telegrafholmeniin?
Kerronta etenee Viveca Stenille tuttuun tapaan ihan letkeästi ja kiinnostavasti; kadonneet naiset ovat itse aina välillä kertojina ja lukijaa johdetaan suht komeasti harhaankin pariin otteeseen. Sten on mestari kuvaamaan kaikenlaisia iljetyksiä, joita esiintyi jo sarjan edellisessä osassa ja joita on kerääntynyt tietenkin myös molempien kadonneiden lähipiiriin. Noran tutkimuksia kuvaavissa osissa on saatu aikaan kohtalaista, jos toki hieman kliseistä jännitystäkin rikos- ja kauhufilmeistä tutuilla efekteillä: yön yksinäisessä pimeydessä kuuluu erinäisiä ääniä ja puhelimestakin on akku loppu juuri ratkaisevalla hetkellä.
Kirjassa on Stenin tapaan melko paljon sivuja, mutta teksti on joutuisaa luettavaa, sekä sisällön että muodon puolesta, koska luvut ovat lyhyitä ja nasevia ja teksti ladottu sen mukaisesti melko väljästi.
Sarjan edellisen osan kohdalla pohdin, mahtaako Sten pystyä säilyttämään tasonsa kertomusten jatkuessa. Kyllä minusta näin käy, toisin kuin kirjojen hahmoihin perustuvissa televisiofilmeissä, jotka ovat jo alkaneet vähän kyllästyttää.
