Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Akat tappelussa olisi tämän jutun otsikko, jos otsikkoa käytettäisiin. Se kertoisi kirjan juonen kulusta olennaisen ja loppuhuipentumankin siinä sivussa. Kirja on tositarina kirjailija Ilmari Kiannon (1874–1970) rohkeanpuoleisesta ellei peräti uhkarohkeasta yhteiskunnan normien vastaisesta yhteiselämästä kahden naisen kanssa. Molemmat naiset lapsineen elivät tahollaan ja Ilmari-isä sukkuloi perheiden välillä – tai milloin missäkin. Sen verran kuitenkin sukkuloi, että molemmat perheenäidit, kuinka ollakaan, ovat taas kertomuksen aikana raskaana!
Kaikkea se himo teetättää!
Kianto solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton torniolaisen Hildur Molnbergin kanssa vuonna 1904 Ruotsin puolella ja lapsia kertyi ajanoloon kahdeksan. Päällekkäisen liiton, omantunnon avioliiton, rakastetun kanssa, hän julkaisi ja julisti maan suurimmissa lehdissä keväällä 1917 ennen Suomen itsenäisyysjulistusta; rakastettu oli kotiopettajatar, Kulkurityttö Siviä Karppi Rääkkylästä. Siitä rakkaushässäkästä syntyi kolme lasta, ensinnä Lollo, Sorjo Uolevi Sotaprinssi, johon isä kovasti oli mielistynyt.
Tulivuoren juurella kuljettiin. Ryöpsähteli ja ryöppysi – koska tahansa oli tulisen laavasyöksyn aika: ”Mies saattoi varmasti odottaa mitä hirveintä loppuräjähdystä.”
Tämä tarina keskittyy näiden kahden liiton setvimiseen, joita isä-Ilmari purkaa melkoisella paatoksella, ylös-alas-meiningillä. Välillä kukkaiskieltä käyttäen, välillä vähemmän kukkaisella, maailman tunnottomuutta syyttäen.
Raija-Liisa Kianto on toimittanut eli tiivistänyt isänsä 1000-sivuisen Myrskyisen elämän rakas lapsi -käsikirjoituksen, alanimeltään Pikku Pojun kunniaksi sieluni suuressa hädässä, kahdensadan sivun mittaiseksi yhden aviomiehen ja kahden perheen ’piirileikiksi’, toisin sanoen mahdottomuudeksi.
”Nälkätaiteilija ja avioliittoseikkailija. Idealisti, dualisti, moralisti. Monogamian marttyyri, polygamian utopisti. Tragediansa syntipukki, komediansa sankari ja narri. Haaremistaan harhaan haukuttu…”
– Miksi typerä yhteiskunta ei voi hyväksyä tämänkaltaista elämää! kummastelee kirjailija. – Miksi hänet siis niin saastaiseksi julistettu oli?
Kirjailija huokailee, vaimot valittavat, lapset mikä missäkin menossa. Köyhyys ja puute alinomainen. Ei suotuisalta näytä, kun pitäisi vaput, joulut ja pääsiäiset viettää jotenkin yhdessä erikseen luikerrellen.
Eipä tämä rehellinen vuodatus, jonka Kianto päiväkirjanomaisesti vuodattaa, juuri hurraata huudata lukijassakaan, ainakaan minussa, päinvastoin vastakarvaan kampeaa mieli ja kääntyy naisten puolelle: – Kaikenmaailman ketaleita, omahyväisiä hyväksikäyttäjiä! päästelen paheksuen.
Mutta eikös kirja silloin ole hyvä, jos lukijakin hikeentyy!
Syytä muistaa että tämä nelivuotispalanen on vain pieni otos Ilmari Kiannon 95-vuotisesta elämästä ajalta, jolloin mies elää miehen elämänsä viriiliä puoltaväliä; Punainen viiva on jo ilmestynyt, kirjailija on jo tunnettu. Lienee syytä myös muistaa sekä puolustukseksi tähdentää, että Calamnius-papin poika vasta kolmikymppisenä uskalsi lähestyä naista, joka on luettavissa ja nähtävillä, kuten koko muukin elämä Panu Rajalan Suomussalmen sulttaanissa.