On kaupunki, jossa on taiteiden ja tapahtumien yö. Sellaisena yönä sattuu kaikenlaista ja on vain luonnollista, että kaupungin löytötavaratoimistoon, nimeltään Kadotus, päätyy kaikenlaista kadotettua tavaraa.
Kadotuksen ainoa työntekijä pohdiskelee esineiden olemusta ja merkitystä ja sen jälkeen saadaan kuulla esineen tarina, joka samalla avaa taiteiden yön kulkua uudesta näkökulmasta. Samoja tapahtumia tarkastellaan lopulta usean eri kertojan silmin.
Kadotus on pieni, vähäeleinen kirja, joka Leena Krohnin kirjojen tapaan tuntuu vähäistä sivumääräänsä painavammalta. Krohn kuvaa maailmanmenoa, ihmisiä ja taidetta hieman pisteliäästi tai ivallisesti.
Perhe kohtaa puistonpenkillä peittojen alle kääriytyneen nukkujan. Ensimmäinen ajatus on, että nukkuja uinuu pois humalaansa. Seuraavaksi tuumitaan, mahtaisiko kyseessä olla kuitenkin performanssi – vai olisiko sittenkin vuodevaatemainos?
Olennaiselta tuntuu myös luku ”Vain ihminen tarvitsee tavaraa”:
Jos taideteoksia, pantattuja arvotavaroita ja kadotettua rihkamaa aikani vartioituani siirtyisinkin jätteiden vartijaksi, tulisin olemaan ylpeä uudesta vastuustani. Sillä kaatopaikka antaa puolueettomamman ja yksityiskohtaisemman raportin tämän lajin nykytilasta ja tulevasta kohtalosta kuin mikään mediatalo tai filosofilta tilattu tulevaisuusskenaario.
Kuten tavallista, Leena Krohn onnistuu viihdyttämään, herättämään ajatuksia ja askarruttamaan.