Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Kiellettyä rakkautta Kyproksella” on kelpo tiivistys Kadotettujen puiden saaren perusasetelmasta, josta kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle. Elif Shafak on tietysti taitava kirjailija, joka on kutonut tämän peruskuvion päälle useampia kerroksia: tapahtumat sijoittuvat lopulta kolmelle eri aikatasolle ja kahteen eri maahan.
Ensinnäkin on Ada Kazantzakis Lontoossa 2010-luvun lopussa. Ada saa koulussa kohtauksen: hän alkaa vain huutaa, kaikkien muiden oppilaiden kuullen, eikä pysty lopettamaan. Mikä Adalla on vikana? Ei hänellä kieltämättä helppoa ole: äiti on kuollut, isä poissaoleva, sukulaisista ei tietoa.
Ymmärtääkseen Adaa on palattava ajassa taaksepäin Kyprokselle 1970-luvulle. Jaetun saaren historia on aina ollut levoton ja erilaisia valloittajia täynnä. Vuonna 1960 saari itsenäistyi, mutta ajautui nopeasti kolmipäiväiseen sisällissotaan turkkilaisten ja kreikkalaisten asukkaiden välille. Vuonna 1974 Turkki miehitti Kyproksen pohjoisosan ja Pohjois-Kypros on siitä asti ollut yksin Turkin tunnustama valtio. Tämän kaiken levottomuuden keskellä toisensa kohtaavat turkkilainen Defne ja kreikkalainen Kostas ja rakastuvat.
Rakkaus on ehdottoman kiellettyä. Turkkilaisen ja kreikkalaisen suhde olisi muutenkin vaikea, mutta kaiken tämän levottomuuden keskellä? Ei mitään mahdollisuutta. Niin vain rakastavaiset kuitenkin löytävät tilaisuuden tavata. Puitteet tapaamisille mahdollistaa Iloinen Viikunapuu -taverna, jota pitää kaksi miestä, turkkilainen ja kreikkalainen, ja jonka keskellä seisoo komea viikunapuu. Tavernan suojissa nuoret voivat tavata toisiaan.
Kuten arvata saattaa, salaisuuksilla on taipumus paljastua ja kirjan prologikin tekee selväksi, että seuraukset voivat olla julmia. Rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan, mutta niin vain he joskus kuitenkin kohtaavat toisensa, onhan heillä edessään tulevaisuus, jossa heillä on tytär, Ada. Mitä siis tapahtui? Shafak rakentaa tarinaa pikkuhiljaa. Ada toimii oivallisena kehyskertomuksena, sillä salaisuuksien paljastumista vauhdittaa se, miten Ada on loputtoman kyllästynyt jatkuvaan salailuun ja asioista vaikenemiseen. Hän haluaa saada vastauksia isoihin ja vaikeisiin kysymyksiinsä.
Se onkin yksi kirjan isoimmista teemoista. Levottomuuksien aikana Kyproksella katosi paljon ihmisiä. Mitä heille kävi? Totuuden selvittäminen on tärkeää. Tai – kenelle on, kenelle ei. Jotkut mieluummin unohtaisivat kipeät asiat, tai haluavat painaa ne unohduksiin, koska kokevat itse syyllisyyttä. Ensimmäinen sukupolvi on joutunut kokemaan kipeät asiat, toinen sukupolvi haluaa katsoa eteenpäin ja kolmas sukupolvi ihmettelee, miksei asioista puhuta. Selvitystyö ja totuuden metsästäminen sattuu, mutta vapauttaa.
Erikoisena ratkaisuna Shafak nostaa yhdeksi kirjan kertojista viikunapuun. Tämä ei ole mikä tahansa viikunapuu: se kasvaa Lontoossa Kostas Kazantzakisin puutarhassa ja se on kasvatettu Kyprokselta tuodusta pistokkaasta. Koska viikuna on lämpimämpien olojen puu, se ei välttämättä selviä Englannin kylmistä talvista, etenkin kun luvassa on pahoja talvimyrskyjä. Niinpä Kostas hautaa puun maan alle. Erikoiselta kuulostava toimenpide on perinteikäs tapa pitää viikunapuut hengissä kylmissä olosuhteissa. Miten kiehtovaa! Viikunapuu kertojana kallistaa kirjaa hieman maagisen puolelle, mutta sopii hyvin syventämään tarinaa.
Elif Shafak on pätevä kirjoittaja ja yhdistelee Kadotettujen puiden saari -kirjassa mielenkiintoisella tavalla kiellettyä rakkautta, Kyproksen lähihistoriaa ja ympäristökysymyksiä. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa, silmiin otti vain pari kohtaa, joissa ”civil war” oli käännetty ”siviilisodaksi”. Muuten käännös on hyvä. Kadotettujen puiden saari on toimiva, mukaansatempaava tarina, joka tempaa mukaansa ja jolla on arvokasta sanottavaa.
