Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kiipeäminen Proust-vuorelle alkaa olla jo lähellä loppuaan, ja vaikka välillä matka onkin hengästyttänyt lukijaansa, on yhdeksäs osa taas helpompi elää läpi ja sulattaa. Ehkäpä tämä Proustin tyyli alkaa vähitellen todellakin tulla tutuksi, niin että vanhan rakkauden luo on hyvä palata?
”Albertine-neiti on lähtenyt!” Nämä ovat romaanin ensimmäiset sanat, ja niissä mahdollisesti sulautuukin yhteen koko tämän osan teema. Sillä Albertine on lopultakin kyllästynyt Marcelin toistuvaan misogyniaan, hänen mustasukkaisuuteensa, omistushaluunsa ja samanaikaiseen välinpitämättömyyteensä. Keskustelut läheisen Andrée-ystävättären kanssa saavat hänet pakkaamaan kimpsunsa ja kampsunsa Marcelin talosta ja ilmoittamaan lähdöstään vain palvelijatar Françoiselle. Ja koska juonen spoilaaminen tuntuu tällaisessa klassikossa aika turhalta, on syytä heti kertoa, että Albertine joutuu ratsastusonnettomuuteen ja kuolee. Ja siitä alkavat Marcelin suru ja tuska ja monenlaisten tunteiden vyöry.
Sillä nyt Marcel tajuaa, mitä hän on menettänyt. Pintapuolisen luennan tuloksena voisi ajatella, että 300 sivua menetyksen tunteiden vatvomista ja vaivaamista ja vuovaamista on liikaa, mutta lähiluku antaa ymmärtää, että tässä on monimutkaisen surun kuvaamisen kenties mestarillisin vyörytys koko maailmankirjallisuudessa.
”Kaukana oli aika jolloin Balbecissa Albertinea katsellessani olin alkanut lisätä näkövaikutelmiini vähin erin haju-, maku-, tuntoaistimuksia. Myöhemmin niihin oli liittynyt syvällisempiä, hellempiä, vaikeammin
määriteltäviä vaikutelmia, sitten tuskallisia tunteita. Lyhyesti sanottuna Albertine oli kuin kivi jonka ympärille on satanut lunta, pelkkää voimaa antava keskus valtavassa rakennelmassa johon sydämeni kuului.”
Taidatko sen tarkemmin määritellä? Mutta myöhemmin Marcelin puhtaaseen suruun alkaa liittyä alhaisempia tunteita: hänen vanha mustasukkaisuutensa nostaa taas päätään, ja hän lähettää sinne tänne vakoojiaan, lähinnä Albertinen toisen vanhan ystävättären Aimén, selvittämään, missä suhteissa ja lähinnä suhteissa toisiin naisiin, Albertine on ollut. Ja vaikka hän on jo valmis myöntämään Albertinen (naiseksi) erinomaiset älynlahjat, tulee entinen misogyniakin esille ja hän vertaa suhdettaan tähän moniin muihin
ulkopuolisesti tuntemiinsa rakkauksiin, lähinnä Swann-vainaaseen ja tämän kokottivaimoon Odetteen, joita käsiteltiin sarjan toisessa osassa, sekä ystäväänsä Robertiin ja tämän prostituoituun rakastajattareen Racheliin. Kuitenkin rakkaus Albertineen voittaa lopulta, ja Marcel on valmis hylkäämään kuulemansa Albertinen naissuhteet ilkeämielisinä juoruina; hänen muistostaan tulee lähes pyhä, se liittyy jopa muistoon äidin iltasuukoista, kirjailijan sanoin yhdessä niistä elämän ajoista eli siitä menneisyydestä, jota hän tietämättämään on ollut kaiken aikaa etsimässä.
Kaunista siis! Mutta eihän Marcel olisi oma itsensä, jos hän viettäisi suruaikaansa selibaatissa, ei, vaan kaikenmaailman tuntihotelleissa vietetyt hetket maksullisten naisten kanssa ovat arkipäivää.
Romaanin toisessa osassa Marcel ja hänen nuoruudenaikainen tyttöystävänsä Gilberte tapaavat jälleen toisensa. Gilberte on monien mutkien kautta saanut salattua puoleksi juutalaisen syntyperänsä, joten nyt hän voi seurapiirien hyväksymästi kihlautua puhdasverisen ranskalaisen Robertin kanssa.
Mutta hieno kirja siis, hieno tunteiden moninaisuuden kuvauksessa, hieno erilaisten aistimusten erittelyssä ja hieno menneen ajan etsinnässä.
