Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Nainen Gomorran, mies Sodoman mukaan”, on lausunut ranskalainen kirjailija Alfred de Vigny, ja siinä voitaisiinkin sanoa olevan jonkinlainen johtotähti sarjan tälle osalle: 550 sivun verran siinä käsitellään näiden vanhatestamentillisten kadotukseen joutuvien kaupunkien vanhatestamentillista perisyntiä eli homoseksuaalisuutta.
Onhan mukana tietenkin paljon muutakin: Marcel seurustelee innokkaasti jo toisessa osassa tapaamansa Albertinen kanssa ja viettää luonnollisesti vilkasta seuraelämää. Mutta kirjan keskuksena tuntuu silti olevan paroni de Charlus, jonka sukupuolinen suuntautuminen kuvataan hyvin rappeutuneeksi ja mies itsekin aika lailla vastenmieliseksi: häneen on istutettu useimmat stereotyyppiset vanhanpuoleisen homoseksuaalin piirteet. Näihin tietysti kuuluu nuorempien miesten vikittely; tässä osassa sen kohteena on lahjakas viulisti Morel, joka rahattomana ajautuu Charlusin suojatiksi. – Onhan kaiken lisäksi joissain tulkinnoissa esitetty, että Marcelin naisystävä Albertine on vain eräänlainen valehenkilö ja että todellisuudessa olisi kysymys miespuolisesta henkilöstä, Albertista. En osaa tästä sanoa vielä oikein mitään – täytyy lukea sarja loppuun voidakseen tehdä tällaiset tulkinnat – mutta kovasti mustasukkainen Marcel ainakin on rakastetustaan.
Homoseksuaalisuusteema on siis se, joka sarjan tässä osassa on uutta; muuten pyöritään aika lailla vanhojen teemojen ympärillä, mutta jälleen kerran on todettava, että voi, miten taitavasti Proust sen tekeekään. Marcelin on pitänyt lääkärin määräyksestä vetäytyä Balbecin kylpyläkaupunkiin ties mistä tulleen uupumuksen takia, ja siellähän on luonnollisesti paljon muitakin seurapiiri-ihmisiä. En ole juurikaan selvillä aateliston sisäisestä järjestyksestä, joten nämä markiisit, paronit, ruhtinaat ja ruhtinattaret marssivat aika lailla sekamelskana päässäni, hyvä kun sentään pysyy nimistä joten kuten selvillä vesillä. Onhan mukana sitten vielä porvarillisiakin henkilöitä, kuten lääkäri Cottard, mutta eihän sitä koskaan tiedä, koska lääkäriä tarvitsee.
Marcelin valtaa kirjassa yhä suurempi misantrooppisuus. Kaikki se, mihin hän sarjan alussa uskoi, eli lähinnä kai hienojen ihmisten hienous, murentuu pala palalta; he ovatkin perinjuurin rappeutuneita ja useimmat lisäksi vielä perinjuurin yksinkertaisia. On ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja naisillekin kasvavia viiksiä.
Eihän Proust mitään hyvänmielen kirjallisuutta ole, eikä tietenkään helppoa kahlata läpi, mutta omassa lajissaan upeaa.
