Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Onpas taas kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi ahersin Proustin romaanisarjan parissa! Tässä kuudennessa osassa on kaksi selvää lukua, ensin suppea kertomus Marcelin isoäidin kuolemasta ja sen jälkeen lähes yhteen päivään sijoittuva kuvaus kertojan vierailusta Guermantesien kotona seurapiirikutsuilla. Ihan lopussa Marcel vielä poikkeaa myöhään illalla rikkaan ja seurapiirikelpoisen Monsieur de Charlusin luona; hän on siis ihan eri tapaus kuin pitkäaikainen ystävä Charles Saint-Loup.
Eihän tässäkään osassa siis tapahtumilla juhlita, mutta sisäiset tapahtumat, mielen sisäiset liikkeet ovatkin pääosassa. Ja kuten tiedämme, tässä Proust on mestari, suorastaan mestareiden mestari. Hänen kirjojaan ei voi mielestäni lukea nopeasti millään pikalukutekniikalla, vaan jokainen sana on mietittävä erikseen, kuunneltava, makusteltava.
Suurin Marcelin sydämen rintamalla sattunut muutos on se, että Marcel on lakannut rakastamasta intohimoisesti madame Oriane de Guermantesia, ja tilalle on tullut joku salaperäinen madame de Stermaria. Arvelin ensin – jo vähän pitkästyneenä – että tämä osa sitten jauhaa kertojan suurta rakkautta tähän uuteen madameen, mutta toisin kävi. Stermariaa ei juuri mainittu enää, vaan pääroolissa olivat madame de Guermantes sekä Parman prinsessa, ihka aito kuninkaallinen, ja heidän luonaan pidetyt kutsut ovat sitten tapahtumapaikkana. Mutta kuten sanottu, ei näillä kutsuilla juuri mitään tapahdu, mutta keskusteluja käydään sitäkin innokkaammin. Keskustelujen lomassa huiskitaan pahantahtoisia lausahduksia vähän sinne sun tänne: osansa saavat tietenkin juutalaiset, palvelusväki, kaikenlainen nousukasporvaristo, Dreyfusin kannattajat ynnä muut sellaiset. Mieleen tulee väkisinkin se tosiasia, ettei Marcelkaan mikään aatelinen ole, mutta hänen erinomainen kirjallisuuden ja taiteen tuntemuksensa sekä luultavasti miellyttävä ulkomuotonsa ovat avanneet hänelle ovet paremman väen salonkeihin. Mutta kuinkahan käy, kun hän ei ole mukana – puhua purpatetaanko hänestä yhtenä nousukasporvariston osana? Mahdoton tietää.
Kertoja-Marcel ei juurikaan esitä lukijalle mielipiteitään käydyistä keskusteluista, huomioi vain niitä, ja lukija saa itse tehdä omat johtopäätöksensä. Miten kutsujen isäntä ja emäntä, Guermantesit, puhuvat paljon ja näennäisen hyväntahtoisesti kaikenmaailman ihmisistä, mutta pohjavireinä ovat kummallakin ilkeys, halveksunta ja ylenkatse, kun taas Parman prinsessa, joka on nokkela sosiaalisesti, yrittää aina siirtää keskustelua vaarattomille vesille, mutta toisaalta hän on yleisistä asioista perin tietämätön, joskus jopa vähän yksinkertaisen tuntuinen. – Romaanin loppuun sijoittuu siis tapaaminen ylhäisen Monsieur de Charlusin kanssa, ja siellä sitten jo vähän tapahtuukin, kun Marcel on niin sydämistynyt isäntänsä puheista. Tämän Charlusin persoonassa alkaa vähitellen myös ilmetä jatko-osia ilmeisesti leimaava homoeroottisuus, mutta siitä sitten myöhemmin lisää.
Tyhjyys, ilkeys, pahantahtoisuus ja vielä kerran tyhjyys – siinä elementit, jotka esiintyvät leimallisesti tässä osassa. Poikkeuksellisesti Marcel itsekin toteaa tämän:
”Tyhjänpäiväisessä seuraelämässä sisäisellä rikkaudella ei ole käyttöä.”
