Luku-urakka Proustin suurteoksen parissa jatkuu! Toinen kirja sisältää kaksi erillistä osaa: ensin kerrotaan ensimmäisestä kirjasta tutuksi tulleen Charles Swannin pakonomaisesta rakkaudesta, ja ennemmin tai myöhemmin lukija huomaa, että kronologia on rikkoutunut: Swannin tiessä mainittiin useaan kertaan tämän alempisäätyinen vaimo, joka ei koskaan kelvannut mukaan hienoille päivällisille. Nyt saamme tietää, miten pariskunnan suhde siis alkoi.
Swann rakastuu rouva Verdurinin kutsuilla päätä pahkaa kauniiseen Odette de Crécyyn herkän musiikkikatkelman soidessa, eikä välitä tämän maineesta: Odette on ajan tavan mukaan sanottuna kurtisaani tai kokotti, nykyajan mukaan sanottuna jotain paljon raadollisempaa. Kirja kuvaa sitten otsikkonsa mukaan sitä miten Swann rakastaa ja eritoten sitä miten raivokas mustasukkaisuus repii häntä, kun Odette ei joutsenlampimaisesta nimestään huolimatta ole siis mikään valkoinen joutsen, vaan seikkailee siellä täällä muiden miesten ja välillä naistenkin kanssa.
Kuulostaako Harlekiini-sarjalta? Voi olla, mutta Proustin kuvaus on tietenkin paljon syvempää, pinnan ja ihon alle menevää. Vaikka kirjan ilmaisut saattavat tuntua vanhahtavilta, ihmisen tunteet pakkomielteisen rakkauden ja mustasukkaisuuden parissa eivät varmaankaan ole muuttuneet miksikään. Swann on gentlemanni ja hieno mies, mutta rakkaudessaan kutakuinkin avuton ja kokematon eikä mikään puhdas pulmunen hänkään, koska bordellit tulevat kirjan kuluessa hänelle tutuiksi, mutta ei kai miehiltä tuohon aikaan vaadittukaan samaa kuin naisilta.
Kirjan toinen osa, Paikannimet: nimi, on edeltäjäänsä paljon suppeampi, ja siinä pääsee ääneen Marcel eli ensimmäisen kirjan kertoja, joka mielenkiintoisella tavalla vilahtaa silloin tällöin myös Swannin rakkauden kommentoijana. Aikaa on taas kulunut, ja nyt nuori herkkä Marcel puolestaan ihastuu Odetten ja Swannin tyttäreen Gilberteen. Kovin on haurasta tämä ihastus, ja todellisuuteen törmääminen aiheuttaa väistämättä pettymyksen ja turhautumisen. Erityisesti minua puhutteli kuitenkin tämän osan alku, jossa Marcel mietiskelee niitä assosiaatioita, joita tulevien matkojen paikannimet hänessä synnyttävät: tässä pohdiskelussa on jotain lumoavan henkevää ja koskettavaa.
Täytyy sanoa, että olen oikein iloinen siitä, että tartuin Proustiin, vaikka kieltämättä Swannin kiihkeän rakkauden perinpohjainen kuvailu vähän puuduttikin. Kuten ensimmäisessä kirjassa myös tässä virkkeet ja kappaleet ovat pitkiä ja polveilevia, mutta jotenkin ne kulkevat kuin ajatus, kuin lukemattomien mielleyhtymien ketju. Kyllä tätä kannattaa uskaltaa lukea.