Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jokainen meistä kirjallisuusihmisistä tuntee nuo tietyt sisällöltään ja kooltaan järkälemäiset haasteelliset kirjat: James Joycen Odysseus/Ulysses ja Volter Kilven Alastalon salissa ovat niitä tutuimpia. Eli kaikki tietävät ne, mutta kuka lienee jaksanut lukea läpi? Tästä seurueesta ei tietenkään voi jättää pois Marcel Proustin kymmenosaista Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa.
Täytyy myöntää, että vuosien kirjallisuuden opiskeluista huolimatta olin jo melkein antanut periksi näille haasteille, mutta sitten Proust alkoi houkutella, eikä vähiten Monty Pythonin mainion Summarize Proust Competition -sketsin ansiosta: siinähän pääpalkinnon voittaa se, joka onnistuu luomaan parhaan 15 sekunnin yhteenvedon teossarjasta… Kun sitten Otava vielä julkaisi kirjoista uuden painoksen, tuntui aika olevan kypsä tälle lukumaratonille, ja niin heitin ennakkoluulot pois ja kävin ensimmäisen osan kimppuun.
Tämä kirja puhuu ennen muuta muistoista. Minäkertoja kulkee läpi varhaisnuoruuden ajatusten, aistimusten, tunnelmien. Juonta kirjassa ei spoilattavaksi juurikaan ole, sillä ulkoisten tapahtumien sijasta käsitellään tunteita ja ajatuksia, jotka seuraavat toisiaan assosiaatioketjujen tavoin. Päähenkilö on ranskalaisen porvarisperheen ylen herkkä ja tunteellinen lapsi, joka ikävöi äitinsä hyvänyönsuukkoja, tekee huomioita ympäröivän maailman ilmiöistä ja haluaa tulla kirjailijaksi.
Hänen elämystensä parista on syntynyt tuo maailmankirjallisuuden kuuluisin leivonnainen, simpukanmallinen madeleine-leivos, joka lehmuksenkukkateehen kastettuna kantaa muistojen ja tunnetilojen vyöryä. Swann, joka mainitaan kirjan alaotsikossa, on puolestaan perhetuttu, joka käy illallisella harva se päivä mutta yksin, sillä hän on solminut epäsäätyisen avioliiton ja rouvaa ei siis kylään kutsuta. Kertojan lähipiiriin kuuluvat myös vaikkapa tervehenkinen säällä kuin säällä ulkoileva isoäiti sekä hänen vastakohtansa, Leonie-täti, joka on hyvin uskottavasti kuvattu alituisesti sairastava neurasteenikko.
Henkilökohtaisen sielunmaiseman lisäksi kirja kuvaa myös tehokkaalla tavalla reilun sadan vuoden takaisen ranskalaisyhteiskunnan arvoja ja arvostuksia, säätyjä ja säädyllisyyttä. Yhteiskuntaluokat ovat kiveen taottuja, niiden yli ei niin vain mennä. Nykyajan ihmiselle kertojan perheen näkemykset ovat snobismia pahimmillaan, joten on lievästi huvittavaa, että etenkin kyseinen Leonie-täti pitää snobismia anteeksiantamattomana syntinä.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei tämä kirja ollut niitä kaikkein helpompia luettavia: lauseet, virkkeet ja kappaleet ovat tavattoman pitkiä, eikä tekstiä ole juurikaan jaoteltu lukuihin, vaan se jatkuu ja jatkuu. Mutta vauhtiin päästyä kerronta alkoi kuitenkin merkillisellä tavalla vetää mukaansa, ja kuva päähenkilön tunteista ja ajatuksista täydentyi ja muodostui yhä uskottavammaksi. Ensimmäisen osan perusteella olen siis ihan tyytyväinen, että ryhdyin tähän urakkaan.
