Irene Blum on erikoistunut itämaisen kulttuurin tutkimukselle. Nousujohteinen ura Seattlen itämaisen taiteen museossa tyssää lupauksista huolimatta siihen, että kuraattoriksi valitaan joku muu, Irenen ansioista huolimatta. Irene on nainen ja vuosi on 1925, ei kai se sen kummempaa selitystä tarvitse.
Irenen tukijalla ja eräänlaisella isähahmolla, keräilijä Henry Simmsillä on tälle ehdotus, johon Irene uudessa tilanteessaan tarttuu hanakasti. Simmsin kokoelmista nimittäin löytyy pastori James Garlandin päiväkirja, jossa kuvataan Kambodžasta löytynyt aiemmin tuntematon temppeli ja sieltä löytyneet kuparilevyt, joille on kirjoitettu khmerien kulttuurin historia – historia, joka on muuten kadonnut ajan tuuliin.
”Olen odottanut khmerien historian löytymistä kauan, mutta en ole ikinä uneksinutkaan, että löytäjä saattaisin olla minä itse. Khmerien historian selvittäminen antaisi minulle aseman, jota kukaan ei voisi jättää huomiotta.” Hän nousi seisomaan ja ilmoitti: ”Haluan lähteä. Kambodžaan”.
Irene suuntaa Shanghaihin, josta matkaan pitäisi saada Simone Merlin, joka tuntee Kambodžan ja osaa kielen. Simone tunnetaan temppelinryöstäjänä, joten sopivaa osaamista häneltä löytyy. Valitettavasti Simonella on myös mies, Roger, joka on tunnettu kommunistien tukija ja monien vihaama.
Matka vie lopulta Kambodžaan, kohti temppeliä. Matkan varrella käy ilmi, että retkikunnan jäsenillä on omat näkemyksensä siitä, mitä temppelin kuparitauluille pitäisi lopulta tehdä. Irene haluaisi viedä taulut Yhdysvaltoihin, perustaa khmerien historiaa esittelevän museon ja näyttää hänet hylänneelle Brooke-museolle pitkää nenää. Simonella on omat suunnitelmansa, samoin muilla retkikuntalaisilla.
1920-luvun Indokiina luo mielenkiintoiset puitteet tarinalle. Aivan en allekirjoita takakannen ”Tavattoman hyvä esikoisromaani”-kehuja, mutta kyllä Kadonneiden muistojen kartta piti mielenkiintoa yllä loppuun asti. Irenen kasvu ihmisenä matkan varrella toimi mainiosti, samoin siirtomaavallan kritisointi. Kelpo lukuromaani, siis.