Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kaisa Beltran iskee kirjansa alussa pöytään tylyjä lukuja. Espanja on yksi Euroopan merkittävimmistä seksuaaliseen hyväksikäyttöön perustuvan ihmiskaupan näyttämöistä. Siinä missä YK:n arvion mukaan Euroopassa olevista prostituoiduista noin joka seitsemäs on ihmiskaupan uhri, Espanjassa ihmiskaupan arvellaan koskevan jopa 80-90% kaikista prostituoiduista.
Maassa on maksulliselle seksille kysyntää, sillä eri tutkimusten mukaan 20-39% espanjalaisista miehistä on maksanut seksistä, ja maantieteellisen sijaintista vuoksi Espanja on merkittävä ihmiskaupan kauttakulku- ja kohdemaa. Toive paremmasta tulevaisuudesta ajaa lukuisia afrikkalaisia Eurooppaan. Monille matkan taittavalle naisille riski joutua Euroopassa ihmiskaupan uhriksi on kuitenkin korkea.
Minkälaista on eletty todellisuus näiden tilastojen taustalla? Vuonna 2018 Beltran matkusti Espanjaan ja paikallisen kansalaisjärjestön kautta ja tutustui kaduilla ja seksiklubeilla työskenteleviin naisiin. Kerronnallisessa reportaasikirjassa tutustutaan erityisesti viiteen naiseen ja heidän tarinoidensa kautta avautuu ihmiskaupan todellisuus, joka ei ole aivan sellainen kuin monet kuvittelevat.
Ihmiskaupan uhrit eivät suinkaan työskentele lukittuna johonkin kellariin, kuten usein kuvitellaan. Ihmiskaupan ja parituksen paradoksi onkin se, että uhrit seisovat kadulla kaikkien nähtävillä, mutta rikollisuutta on silti hyvin vaikea havaita ja tunnistaa, Beltran kirjoittaa. Itse asiassa ihmiskaupan ja parituksen uhrit eivät välttämättä edes itse tiedosta olevansa rikoksen uhreja. Hyväksikäyttäjillä on usein tiukat emotionaaliset siteet uhriinsa, ja usein uhrien perhe liittyy jollain tavalla asiaan, joko hyötyjinä tai uhkailun kohteena. Tarinat äideistä jotka lähettävät tyttärensä Eurooppaan tienaamaan perheelleen rahaa prostituoituna eivät valitettavasti ole lainkaan tavattomia.
Loverboy-metodi on myös yleinen keino saada kokematon nuori nainen ansaan. Hyväksikäyttäjä saa naisen ihastumaan itseensä ja ryhtymään kanssaan parisuhteeseen. Valepoikaystävä houkuttelee naisen Espanjaan lupaamalle tälle työtä esimerkiksi siivoojana tai tarjoilijana. Vasta perillä selviääkin työn todellinen luonne. Rikolliset valitsevat tarkkaan mahdollisimman heikossa asemassa olevia naisia, jotta hyväksikäyttö voi jatkua mahdollisimman kauan. Kuvioon kuuluu se, että poikaystävä jatkaa naisen kanssa ”seurustelua”, jotta uhri ei tekisi hyväksikäyttäjästään rikosilmoitusta.
Ihmiskaupan luonne on tässä mielessä siis muuttunut. Suoran väkivallan sijaan rikolliset käyttävät prosessiin enemmän aikaa ja ”lempeä” käsittely saa uhrit jopa kiitollisuuden velkaan. Tyypillistä on myös se, että naisia kierrätetään nopeaan tahtiin paikkakunnalta toiselle. Nainen ei tunne ketään, ei tutustu kehenkään eikä tunne ympäristöään ja ympäröivää yhteiskuntaa. Avun hakeminen on tällaisessa tilanteessa on hyvin vaikeaa.
Monesti olen miettinyt mitä ihmiskaupan uhreille tapahtuu sitten kun he ovat periaatteessa liian vanhoja myymään itseään. Jotkut päätyvät työskentelemään omaan laskuun jonnekin hylätylle joutomaalle ja jotkut taas muuttuvat itse hyväksikäyttäjiksi, madameiksi. Vuosikausien hyväksikäyttö tarkoittaa, että naisilla ei ole ollut mahdollisuuksia eikä siten myöhemmin kykyjä pitää huolta itsestään. Alhainen itseluottamus yhdistettynä huonoon koulutukseen, kenties kielitaidottomuuteen, vaikeuttaa integroitumista espanjalaiseen yhteiskuntaan.
Uutta minulle oli myös se, että prostituoidun on melkeinpä pakko käyttää huumeita ja alkoholia osana työtään. Asiakkaat odottavat sitä ja työ on myös henkisesti niin raskasta, että monet käyttävät aineita vain kestääkseen sen maailman. Voi vain kuvitella mitä vuosikaudet päihteiden parissa tekee naisille. Ura uhrista hyväksikäyttäjäksi on usein puhtaasti selviytymiskysymys.
Mujer Emancipada -kansalaisjärjestö, jossa Beltran matkallaan työskentee, yrittää tarjota naisille ulospääsyä. Prostituoiduille on tarjolla kielikursseja ja muuta apua aina kondomien tarjoamisesta lähtien. Kansalaisjärjestön työ ja arki oli myös mielenkiintoista luettavaa, vaikka mitään helppoja voittoja työ ei todellakaan tarjoa. Naisten tarinat olivat myös kaikki kiinnostavaa luettavaa, mutta ehkä erityisesti jäi mieleen Jessican tarina, joka on saapunut Espanjaan Venezuelan pakolaisena.
Venezuelan pakolaisten tilanne tuntuu Suomen mediassa painuneen hieman unohduksiin, mutta Jessican tarina ei nähtävästi ole lainkaan tavaton, sillä hänen kaltaisiaan löytyy Espanjasta paljon. Jessican tarinassa toistuu myös se yleinen kaava, miten läheisillä ihmisillä on suuri rooli ensin mukamas auttajina mutta todellisuudessa raadollisina hyväksikäyttäjinä ja parittajina. Lukeminen pisti vihaksi, myönnettäköön.
Kirja onnistuu erityisesti siinä miten se päästää lukijan naisten lähelle, mitä vielä korostaa Johanna Erjonsalon lukuisat tunnelmalliset valokuvat. Mistään kurjuudella mässäilystä ei kuitenkaan ole kyse, ja myös Erjonsalon valokuvat pitävät kohteliaan etäisyyden: Haastateltavien kasvokuvia on kirjasta turha hakea, lukuunottamatta poliisi David Péreziä, joka tutkii ihmiskauppa- ja paritusrikoksia.
Silmiä avaava teos ehdottomasti kaikille jotka ovat nähneet Espanjan Aurinkorannikosta vain sen valoisamman puolen.