Ikuisesta rakkaudesta kertovan tarinan ydinosa sijoittuu Kambodžan lähimenneiden vuosikymmenien todellisuuteen. Kertomus alkaa Montrealista ja vuodesta 1979, jolloin 16-vuotias Anne rakastuu Kambodžasta tulleeseen musisoivaan yliopisto-opettajaan Sereyhin. Muutamien onnellisten, musiikkiklubien ja muun nuorten menon täyttämien kuukausien kuluttua Serey palaa kotimaahansa etsimään Pol Potin aikana kadonneita omaisiaan.
Kim Echlin, joka on asunut Kambodžassa ja hyödyntää teoksessaan myös kirjallisia lähteitä, rajaa tarinansa melko tarkoin päähenkilöihin ja heidän näköetäisyydelleen, mutta taustaksi on hyvä tietää lyhyesti historiaa. Pol Potin ajan kansanmurhassa 1975–79 maassa sai surmansa kaksi miljoonaa ihmistä. Sitten seurasi Vietnamin miehitysaika vuoteen 1989 ja muutaman vuoden hallinnollisen sekasorron jälkeen väliaikaishallitus, jota YK valvoi pyrkimyksenä luoda maahan demokratia.
Annen ja Sereyn tarina jatkuu 1990-luvun alussa. Yhteentoista vuoteen Anne ei ole saanut yhteyttä Sereyhin, mutta nyt hän uskoo nähneensä tämän uutisfilmissä ja matkustaa Phnom Penhiin. Anne löytääkin Sereyn. Mutta Serey ei kerro kaikkea. Enkä kerro tässä minäkään. Samalla kun Kambodžassa laskettiin menneiden vuosien joukkohautojen ruumiita, niitä tuli koko ajan lisää. ”Vapauden aatteen omaksuminen vie vuosisatoja, niin tapahtui Lännessäkin, ja sen säilyttäminen vie ikuisuuden.”
Kirjan minäkertoja Anne osoittaa kertomuksensa Sereylle käyttämällä sinä-puhuttelua, mikä tekee tekstistä hyvin intiimin. Sen rinnalla kirja näyttää hyvin raadollisesti sen käsittämättömän julmuuden, jota valtaansa ansaitsematon hallinto valtansa pitimiksi harjoittaa. Kertomuksensa päättäessään Anne on jo vanhahko nainen. Vaikka tarinankaari kattaa melkein ihmisiän, se mahtuu vajaaseen kolmeensataan sivuun. Enempää olisi vaikea kestääkin. Kirja jää minun mieleeni enemmän tapahtuma- kuin henkilökuvauksensa vuoksi, mutta ehkä joku toinen lukee toisin. Varmaankaan kirja ei silti sovi hentomielisille, vaikka rakkaustarina onkin.