Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anna-Liisa Haavikko on vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut useita merkittäviä kirjailijaelämäkertoja. On arvokasta, että hän on nyt tarttunut Kaari Utrion (s. 1942) elämään ja luonut tästä tuotteliaasta ja pidetystä kirjailijasta laajan ja kaikella tapaa mielenkiintoisen teoksen. Utriohan on enimmäkseen kirjoittanut jopa halveksittavana pidettyä kirjallisuudenlajia eli niin kutsuttua naistenviihdettä; hänen tuotantonsa käsittää peräti 37 romaania ja useita historiaan sijoittuvia tietokirjoja. Kirja vuodessa, kaksi parhaassa siis.
En ole koskaan lukenut yhtään Utrion romaania, ainoastaan vuonna 1984 ilmestyneen paljon keskustelua ja mielenkiintoa herättäneen naishistorian Eevan tyttäret. Mutta tämä elämäkerta vei minua mukanaan kuin litran mittaa ihan kansikuvasta alkaen: siinähän keski-ikäinen viehättävän näköinen kirjailija hymyilee sievästi ja – hui hui – pitelee tyylikkäästi sormissaan ruskeaa More-savuketta. Ihan tarkoituksellisesti provosoiva ele tietenkin näinä tupakkamoralismin aikoina.
Mutta sitten tärkeämpiin asioihin. Utrio syntyi siis vuonna 1942, sodan lapsena, varsin erikoisiin oloihin: hänen isänsä oli silloin kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkö, myöhemmin Tammi-kustantamon johtaja Untamo Utrio ja äitinsä yleensä Mekuksi kutsuttu neiti Meri Vitikainen. Poikkeavaa tässä oli se, että Untamo oli tahollaan naimisissa, mutta ei siis Merin kanssa: Kaari oli susiparin lapsi, synnissä siinnyt ja synnissä syntynyt. Parin kuukauden päästä asia sitten korjaantui, Untamo sai eron edellisestä vaimostaan, joten Mekku ja hän saattoivat avioitua. Kirjat ja lukeminen kuuluivat pienestä asti Kaarin elämään, mutta uskonto ei: kun kansankoulunopettaja sanoi ”rukoilkaamme”, Kaari ei tiennyt mitä tehdä, mutta pian hän oppi esittämään uskovaista, kun arveli muidenkin niin tekevän.
Untamo Utrio ennusti tyttärensä ansaitsevan elantonsa kirjoittajana, ja niinhän siinä sitten kävikin. Kaari oli koko ikänsä ollut hyvin kiinnostunut historiasta, joten hän aikanaan suoritti Helsingin yliopistossa maisterintutkinnon siitä. Aluksi häntä kiinnosti tutkijanura, mutta pian kirjoittaminen vei voiton. Sergeanne Golonin raisua seksuaalisuutta uhkuvat Angelika-kirjat esikuvana syntyi esikoisromaani Kartanonherra ja kaunis Kirstin vuonna 1968. Aloittelevalla kirjailijalla oli paitsi vankka historian tuntemus myös terävää pelisilmää; hän halusi luoda myyvän kirjan, ja onnistui totisesti siinä. Sama koski myöhempiä romaaneja: niistä otettiin uusia ja taas uusia painoksia.
Entä sitten yksityiselämä? Siinäkin kuohui, sillä nuoruuden järkiavioliitto alati muuttamaan joutuvan upseeri Jaakko Virkajärven kanssa natisi liitoksissaan, ja kun Kaari sitten kesällä 1973 Oriveden opistolla tapasi Kai Linnilän, koettiin puolin ja toisin rakkautta ensi silmäyksellä. Avioeron hinta vain oli kova: Kaari joutui jättämään kaksi poikaansa isän luo, mikä oli tuohon aikaan perin harvinainen ratkaisu. Arvostelua tällainen teko tietysti herätti, etenkin kun Kaaria pidettiin kirjailijanakin vähän löyhämoraalisena, hyvin usein häntä kutsuttiin rouvaspornon kirjoittajaksi. Mutta Kaari ja Kai asettuivat sitten asumaan maalle, Somerniemelle, josta tulikin heidän pysyvä kotinsa. Pariskunta oli koko pitkän liittonsa ajan harvinaisen sopuisa ja toisiinsa aina vain rakastunut. Jopa joka-aamuinen kalaverkkojen kokeminen sujui ilman huutoa ja kiroilua. Ainoa hiertävä asia oli Kain tuurijuoppous, mutta sitten hän liittyi AA-kerhoon ja raitistui.
Kuten viihdekirjallisuudelle on ominaista, suuri osa lukevasta kansasta rakastaa sitä, mutta kriitikot vihaavat. Näin kävi Kaarinkin kohdalla. Jopa hänen tietokirjojaan arvosteltiin kovalla kädellä; niiltä odotettiin tieteellisen tutkimuksen ominaisuuksia eivätkä nämä arvostelijat oikein ymmärtäneet kirjojen tarkoituksellista populaarisuuttta. Mutta esimerkiksi aiemmin mainitsemaani Eevan tyttäret -kirjaa myytiin yli 154 000 kappaletta. Olihan se lajissaan ainutlaatuinen. Oma lukunsa ovat myös Utrion kirjojen lukuisat käännökset; niitä on käännetty yhteensä kymmenelle kielelle.
Kaari ja Kai kunnostautuivat myös hyvin varhain tietokoneen käyttämisessä kirjailijantyössä. Kuten Anna-Liisa Haavikko osuvasti toteaa, ”naisesta, jota ei tekniikka kiinnostanut tuon taivaallista, tuli ’tietokonemannekiini’.”
Suosittu kirjailija sai tietenkin paljon lukijapostia. Tyypillinen Kaaria lähestyvä kirjeenkirjoittaja oli esitelmänsä parissa puurtava koululainen. On jotenkin liikuttavaa, että ihailijapostia 1990-luvulla lähettänyt tyttö oli eräs ylöjärveläinen 12-vuotias Anni Kytömäki…
Mutta vuosien kuluessa armottomasti myös mustat sävyt saapuivat Somerniemelle. Ensin kuoli Kaarin äiti Meri, joka oli leskeksi jäämisensä jälkeen asunut pitkään Kaarin ja Kain suurelle tontille rakennetussa mummonmökissä. Hän riutui hitaasti, mutta Kai Linnilä lähti ”tuonilmaisiin”, kuten Kaari sanoi, niin sanotusti saappaat jalassa syksyllä 2017. Tästä iskusta Kaarin oli luonnollisesti vaikea toipua, ja niin hän päätti komean kirjailijanuransa. Julkaisukanavaksi muodostui Facebook.
Mitäpä Anna-Liisa Haavikon kirjasta voisi yleisesti sanoa? Se on vaikuttavan elämän vaikuttava kuvaus. Sivumäärä on jykevä, mutta teksti on joutuisaa ja perin kiinnostavaa luettavaa; lisäksi sitä katkovat kauniit valokuvat. Vaikka ei sinänsä olisikaan naistenviihteen tai historiallisten romaanien ystävä, se tarjoaa runsaasti tietoa Suomen historiasta, kustannustoiminnasta, kirjailijan työstä ja ainutlaatuisesta henkilöstä. Haavikko on tehnyt tärkeän ja kiitettävän työn. Tällaista lisää, kiitos!
