Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Harvoin on kirjan kannella ja sisällöllä sellainen ristiriita kuin Minja Mäkilän K-pop: Unelma huomisesta -kirjalla. Herttaisen söpön, fanityttömäisen kannen alta tulee sellainen jääkylmä läimäys lukijan kasvoille, että korvat soi vielä kirjan luettuanikin. Jos k-pop, eli korealainen popmusiikki, tunnetaankin tarkkaan hiotusta upeasta visuaalisuudesta, vaativista koreografioista ja idoleiden puhtoisesta maineesta, niin pinnan alta löytyy kyllä todellinen mätäpaise jos toinenkin.
Mäkelä taustoittaa kirjassaan k-popin historiaa, tyttö- ja poikabändien rooleja, miten idoliksi tullaan ja minkälainen idolin urapolku oikein on. Myös k-popin toisinaan pakkomielteinen fanikulttuuri saa oman lukunsa. Kirjan lopussa käydään vielä läpi k-popin kansainvälistä valloitusta ja myös sen aiheuttamia vastareaktioita.
Korealainen popmusiikki eroaa länsimaisesta vastineestaan parillakin olennaisella tavalla. Ensinäkin länsimaissa yleiset ruohonjuuritasolta ponnistavat kotikutoiset bändit, jotka pyrkivät levy-yhtiöiden tietoisuuteen loistavat poissaolollaan. Valmiiden bändien sijasta yhtiöt etsivät pikemminkin tavoiteltuun imagoon sopivia jäseniä tai pitkälle valmennettuja sooloartisteja.
Korealainen popteollisuus eroaa myös siinä, että musiikilla on siinä oikeastaan pienempi osuus. 2000-luvun piratismin aiheuttamat kannattavuusongelmat ratkaistiin muuttamalla levy-yhtiöt mediayhtiöiksi. Niiden pääasiallista tuloa ovat idoleiden esiintymiset televisiossa, elokuvissa, mainoksissa ja oheistuotteiden myynnissä. Mediayhtiöiden tuotteita eivät siis ole niinkään musiikkialbumit vaan idolit itsessään. Parhaan idolin menestyksen mittari on hänen taitonsa tuottaa pitkäaikaista voittoa eri lähteistä, oli kyse sitten sosiaalisesta mediasta tai televisio-ohjelmissa vierailusta.
Koska artistien persoona on osa bisnestä, sitä vartioidaan hyvin tarkkaan. Itse asiassa jokainen artistin persoonan osa-alue on suunniteltu ja harjoiteltu etukäteen niin pitkälle, että jopa haasteteluiden vitsit ja tarinat on valmisteltu tukemaan artisteista välittyvää imagoa, Mäkilä kirjoittaa. Tämä tarkasti hiottu kokonaisuus on osa k-popin viehätystä, mutta itse idolit maksavat siitä yksityiselämässään kovan hinnan – sitä ei nimittäin ole. Mäkilä kertoo esimerkin H.O.T.-bändin jäsenistä, jotka eivät saaneet lupaa käydä julkisesti edes vessassa, jottei yhtyeen imago särkyisi. Korealaiseen populaarikulttuuriin vaatimuksiin kuuluukin rikkoutumattomuuden ihanne; tarkkaa käsikirjoituksen noudattamista ei vaadi vain mediayhtiöt vaan myös fanit.
Kirjaa lukiessani mietin, että idoleitahan kohdellaan kuin orjia, ja enpä ollut siinä kovin väärässä sillä media-alan artistisopimuksia yleisesti kutsutaan orjasopimuksiksi. Artisteilla on hyvin vähän vapaa-aikaa, heillä ei ole sanavaltaa omaan sopimukseensa ja palkkiot ovat kirsikkana kakun päällä usein aivan mitättömiä. Tuhannen euron vuositulot ovat joillekin idoleille täyttä todellisuutta.
Vuoden 2011 media-alan skandaali oli palkitun 32-vuotiaan käsikirjoittaja-ohjaaja Choi Go-eunin yksinäinen nälkäkuolema vuokra-asuntonsa lattialle. Kuulostaa aivan uskomattomalta, mutta todellakin, välillä myös yhtyeiden jäsenet saattavat joutua ottamaan lainaa saadakseen tarpeeksi ruokaa. Periaatteessa elinkustannusten pitäisi olla yhtiöiden vastuulla ja todentua velaksi vasta menestyksen myötä. Käytännössä talousvaikeuksien kanssa kamppaileva yritys saattaa kuitenkin todeta, että yksi ateria päivässä riittää tuntikausia treenaaville nuorille aivan hyvin.
Ja siitä velasta puheenollen, monen idolin ura todellakin alkaa massiiviset velat niskassa. Velat mediayhtiölle selittävät sen, minkä vuoksi palkka jää ensimmäisellä sopimuskaudella niin mitättömäksi, sillä se hupenee enimmäkseen kokelaskauden velkojen maksuun. Ikävämpi puoli on se, että yhtyeiden elinikä on usein lyhyt, eikä ole mitenkään sanottua, että idolin ura jatkuu huonosti palkattua debyyttikautta pidemmälle. Vaikka jatkuisikin, idolin eläköityminen alkaa joka tapauksessa artistin iän alkaessa kolmosella.
Jos idoli on tyytymätön uransa realiteetteihin, ulos käveleminen ei silti ole kovinkaan yksinkertaista, sillä sopimus sitoo artistin mediayhtiöön pahimmillaan useiksi vuosiksi. Sopimuksen purkaminen lakiteitse voi puolestaan edellyttää artistilta kovia korvausmaksuja. Kim Sunghyun halusi erota IN2IT-poikabändistä 2019 auttaakseen perhettään taloudellisesti, idolina olo kun ei tuonut mukanaan mainittavia tuloja. Sopimuksen purku olisi kuitenkin tarkoittanut Kimille vajaan 90 000 euron laskua. Tässä tapauksessa lopputulos oli kuitenkin onnellinen, sillä fanien julkinen tuki ja painostus käänsi tilanteen Kimin eduksi.
Fanien rooli k-popin maailmassa onkin kaksinainen. Toisaalta fanikulttuurissa on nähtävissä jopa fanaattisia piirteitä, idolien suoranaiset vainoajat ovat tästä yksi esimerkki. Toisaalta fanikulttuurin kollektiivinen toiminta on myös vastavoima mediayhtiöille, jos fanit todella päättävät seistä idolinsa takana heillä voi olla paljonkin vaikutusvaltaa.
Ilmeinen kysymys on tietysti miksi ihmeessä kukaan edes haluaisi tällaisilla ehdoilla idoliksi? Osa vastauksesta piilee korealaisen yhteiskunnan kilpailuhenkisyydessä ja korkeassa nuorisotyöttömyydessä. Polku perinteiselle urapolulle on pitkä, kallis ja henkisesti uuvuttava ja kaikesta puurtamisesta huolimatta työllistyminen on epävarmaa. Nopeasti kasvava media-ala näyttäytyy tätä vasten kutsuvana vaihtoehtona. Se ei ehkä ole helpompi polku mutta se tarjoaa suuremmat mahdollisuudet, harvoilla ja valituilla idoleilla todellakin on vain taivas rajana. Media-ala näyttäytyy myös tasa-arvoisempana polkuna kuin perinteinen uraputki, jossa vaikuttaa voimakkaasti suhdeverkostot, perheen varallisuus ja nepotismi. Unelma vanhan luokkajaottelun rikkomisesta ja haave menestyksekkäästä urasta, jota ei estä huono koulumenestys, ovat sinänsä ymmärrettäviä haaveita.
Kirjan suurimpia yllätyksiä olivat kuitenkin ne lukemattomat nuoret, jotka pyrkivät idoliksi mutta eivät onnistu sellaiseksi pääsemään. Voisi kuvitella, että heillä on tässä suhtessa pikemminkin onnea, mutta ei suinkaan. Idoliksi pyrkiminen vaatii niin kovan ajallisen ja rahallisen panostuksen, että se on väistämättä pois jostain muusta, eli normaalista koulunkäynnistä. Sitten kun unelmat eivät realisoidukaan, nuori on kerennyt sulkea monia ovia takanaan pysyvästi. Voidaan jopa puhua kokonaisesta kadotetusta sukupolvesta, sillä niin yleinen tämä pudokkaiden ongelma on. K-popin yhteiskunnalliset vaikutukset ovat siinä mielessä paljon laajemmat kuin voisi pelkästään taloudellisesta näkökulmasta kuvitella.
Olin kyllä kuullut, että korealaisella musiikkiteollisuudella ei ole puhtaat jauhot pussissa, mutta silti kirja järkytti. Todellisuus näyttää lähinnä muistuttavan jotain Black Mirror -tv-sarjan jaksoa, vaikka viime vuosina lainsäädäntö onkin suitsinut pahimpia mediayhtiöiden ylilyöntejä. K-pop on ilmiönä ja bisnesmallina kaikkiaan todella erikoinen ja myös mielenkiintoinen. Jäin miettimään, onko tämä hyväksikäyttöön perustuva bisnesmalli alunperin kopioitu Japanista, k-popin kaltainen idolikulttuuri käsittääkseni syntyi ensin juuri siellä. Kirjassa ei kuitenkaan erityisemmin käsitellä millä tavoin j-pop on vaikuttanut k-poppiin.
Kirja herätti joka tapauksessa paljon ajatuksia alkaen ihmisten tuotteistamisesta ja ihmisoikeuksista nykyaikaisen yrityskulttuurin luonteeseen. En tiedä millä mielellä innokas fani lukee kirjaa, mutta itselleni tällainen sosiologinen näkökulma k-poppiin oli kyllä todella kiinnostavaa luettavaa, suosittelen tutustumaan!