Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suvulla on aina ollut ihmiselle suuri merkitys, onhan historiallisesti suku ollut ihmisen ainoa turva ja siten suvuttoman ihmisen asema on ollut hyvin turvaton. Niin tärkeä ja itsestään selvä asia kuin suku onkin ollut, se mitä käsitetään suvuksi on kuitenkin vaihdellut historiallisesti yllättävänkin paljon. Niistä lukemattomista esi-isistä, joita meillä kaikilla väistämättä on, vain harva on päätynyt merkattavaksi itse sukupuuhun. Onkin mielenkiintoinen kysymys, keitä sukukirjoihin on merkitty ja miksi ja millä tavalla käsityksemme suvusta on kehittynyt aikojen myötä. Juuria ja juurettomia pyrkii vastaamaan näihin kysymyksiin, ja siinä sivussa tulee selville, miten sukututkimus on oikeastaan tavannut kertoa enemmän tekijänsä maailmankuvasta kuin historiallisesta totuudesta.
Sukujuurien tutkiminen on ollut suosittua jo vuosisatoja, mutta aikanaan kiinnostus siihen ei suinkaan kummunnut puhtaan viattomasta uteliaisuudesta, vaan sen taustalla oli pyrkimys oikeuttaa ja selittää yksilön muita ylempi asema yhteiskunnassa. Itse asiassa hyvin pitkään ajateltiin, että vain aatelistolla voi edes olla varsinainen suku. Rahvaan katsottiin olevan historiatonta massaa, jonka sukujuurista ei löytynyt suurmiehiä ja tästä syystä johtuen rahvaan parista ei myöskään noussut maineikkaita yksilöitä nykyisyydessä.
Keski-ajalla alkaneet ensimmäiset sukuselvitykset eivät kuitenkaan vielä keskittyneet suvun vanhuuteen, vaan silloin tärkeintä oli tietää kuinka moneen ja korkea-arvoiseen sukuryhmään yksittäisellä ihmisellä oli sukusiteitä. Tämä kuitenkin muuttui vuonna 1569 kun Kustaa Vaasan poika Juhana III määräsi aatelisarvon perinnölliseksi. Tästä lähtien hallitsija antoi aatelisarvon niille, jotka katsoi sopiviksi ja siten sääteli aatelisten määrää. Enää ei ollut laajoja ja löyhiä rälssisukupiiriä, jotka olisivat voineet uhmata kuninkaan valtaa. Hallitsevasta eliitistä tuli näin eristäytynyt joukko, joka pyrki suojelemaan omaa asemaansa sulkien kaikki muut sen ulkopuolelle.
Aateluus alkoi myös periytyä vain mieslinjassa samaten kuin sukunimi. Aikaisemmin sukunimi ei ollut kovinkaan oleellinen asia – jos sellainen edes löytyi. Tärkeämpi oli suvun tunnus eli vaakuna, joka saattoi periytyä myös vaimon tai äidin kautta, mikäli tämä oli korkeammassa asemassa kuin miehen suku. Alun perin naiset myös säilyttivät avioituessaan oman sukunimensä, mutta tapa hiljalleen muuttui 1700-luvulle tultaessa ranskalaisen kulttuurin vaikutuksesta.
Ruotsin suurvalta-aika oli muutenkin mielenkiintoista aikaa sukukäsityksen kannalta. Reformaation seurauksena Raamattu käännettiin 1500- ja 1600-lukujen kuluessa kansankielille ja tämä toi paljon uutta tietoa ja tulkintoja kansan pariin. Ensinnäkin kaiken historian- ja sukututkimuksen oli sovittava Raamatun tapahtumien ja aikakäsityksen kanssa yhteen. Raamatusta löytyvät suorat isälinjat toimivat myös ohjenuorana sille, miten suku pitäisi ymmärtää myös Ruotsin valtakunnassa ja sitä paitsi Raamatun tapahtumat antoivat historiallista perspektiiviä sekä kansojen että ruhtinaiden sukuhistoriaan.
Lähtökohta oli, että sääty-yhteiskunta oli Jumalan luoma maailmanjärjestys ja siten oli mahdotonta ajatella, että hallitsijalla tai ruhtinailla voisi olla alhaissäätyisiä esivanhempia. Siten ylhäisten ihmisten sukujuuret ulottuivat ilman muuta aina Troijan sotaan, Nooan tulvaan ja itseensä Adamiin asti. Toki sukututkimuksessa jouduttiin käyttämään hieman luovia keinoja ja positiivista ajattelua, että tällainen mahtihistoria voitiin osoittaa todeksi. Miettinen antaa tästä mielenkiintoisen esimerkin. Kustaa Vaasan poika Erik sai järjestysnumeron XIV, eli hän oli neljästoista Eerik-niminen hallitsija Ruotsissa. Eerik I oli puolestaan Nooan pojanpojan Maagogin pojanpoika, jonka katsottiin hallinneen Ruotsia vuonna 2014 ennen ajanlaskumme alkua. Erikoinen historiallinen tulkinta nojaa tuolloiseen ajatukseen, että jokainen kansa polveutui väistämättä jostakin Nooan pojasta.
Sukukäsityksen muutoksesta seurasi seurasi meidän näkökannastamme katsottuna muitakin varsin erikoisia näkemyksiä. Koska vain mieslinjaista sukua alettiin pitämään henkilön ainoana sukuna, ei naisten katsottu olevan yhtä läheistä sukua kuin veljien. Tästä ajattelutavasta johtuen vaikkapa enon oli mahdollista mennä naimisiin sisarentyttärensä kanssa. Habsburgien suku on erinomainen esimerkki suvusta, joka rappeutui tällaisten liian läheisten sukulaisliittojen seurauksena. Muutos ajattelutavoissa oli jyrkkä, vielä keski-ajalla kirkko päinvastoin käytti sukuselvityksiä selvittääkseen, ketkä olivat liian läheistä sukua mennäkseen naimisiin.
Tällainen ajatus, että ominaisuudet ja luonteenpiirteet periytyvät lähinnä vain isälinjan kautta jatkui jopa 1900-luvulle asti. Tosin joissakin tapauksissa piirteiden periytyminen myös naisen puolelta katsottiin mahdolliseksi. Eugeniikka eli rodunjalostamisoppi tuli muotiin 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Kuten muistamme, eugeniikka opetti, että rotu ja suku saattoivat huonon perintöaineksen myötä rappeutua ajan kanssa ja tätä kehityskulkua vastaan piti taistella kaikin mahdollisin keinoin. Tällaisen rappeuman merkkejä olivat esimerkiksi hulluus, kuurous ja sokeus ja näitä ominaisuuksia ei siis nähty minään yksilöllisinä ominaisuuksina, vaan asioina jotka kertoivat kokonaisen suvun alkavasta degeneraatiosta. Syy tällaisen mieslinjaisen suvun rappeutumiselle oli pääasiassa huonosti valittu vaimo. Katsottiin että alhaissäätyinen tai muuten huonomaineinen nainen heikensi kokonaisen suvun verenperintöä ja siten altisti jälkipolvet sairauksille ja rikollisille luonteenpiirteille.
Eugeniikka vaikutti sukututkimukseen sikäli, että enää ei ollut järkevää merkitä ainakaan julkisesti esitettäviin sukutietoihin vammaisia, rikollisia tai muuten erikoisia esi-isiä. Julkisesti suvun tuli olla menestyneiden, lahjakkaiden ja hyväsukuisten miesten ja naisten jatkumo, jossa kaikki ihmiset pysyivät kiltisti omassa säädyssään. Sääty-yhteiskunnan murtuminen ei ollut kuitenkaan kaukana ja sen kuoleman myötä myös vanha käsitys suvusta alkoi vähitellen haihtua ja tilalle tuli moderni näkemys suvusta, joka ottaa huomioon kaikki esivanhemmat ja jälkeläiset.
Juuria ja juurettomia oli itselleni todella positiivinen yllätys. Aiheena suku ja sukututkimuksen historia saattaa kuulostaa mikrohistorialliselta näkökulmalta, joka kiinnostaa lähinnä vain sukututkimuksen harrastajia, mutta jos jotain toivon arvosteluni osoittavan, niin sen että tämä olettamus ei pidä paikkaansa. Sukututkimuksen historia paljastaa yllättävänkin paljon myös menneisyyden maailmankuvasta ja miten eri tavalla ihmiset aikanaan hahmottivat oman paikkansa maailmassa. Olen itse aikaisemmin hämmästellen lukenut siitä, miten 1600-luvulla ja sen jälkeenkin Euroopassa solmittiin todella läheisiä sukuliittoja, naittaen juurikin eno siskontyttären kanssa. Vasta tämän kirjan kautta ymmärsin, mikä uskomuksellinen tausta tällaisilla sukulaisten solmimilla avioliitoilla oikein oli. Kun tähän vielä lisää sen, että Tiina Miettinen on oikein hyvä ja selkeä kirjoittaja, niin en voi muuta kuin suositella kirjaa kaikille historian ystäville. Aivan erinomaista luettavaa!