Ruotsalaisen Henning Mankellin tuotanto on laajaa, vaikka hänet tunnetaankin Suomessa parhaiten Kurt Wallander -dekkarisarjastaan. Juoksuhiekka osoittaa, että Mankellin kynä tekee terävää ja syvää jälkeä monesta aiheesta.
Mankell selviää säikähdyksellä vaarallisesta kolarista ja saa syövän. Asiat eivät liity suoranaisesti toisiinsa, mutta toimivat tämän muistelma- ja ajatuskokoelman lähtöpisteinä. Diagnoosi pysäyttää miehen katsomaan taakseen, kaivamaan muististaan tarinoita, kokemuksia ja kohtaamisia.
Tekstit ovat laidasta laitaan niin aiheiltaan kuin ajaltaan. Toistuvia teemoja ovat sairauden lisäksi matkakokemukset sekä ydinvoimakriittisyys. Suurena teemana voisi pitää aikaa, sen vääjäämätöntä kulumista, mutta myös ajattomuutta. Mankell kuvaa aikaa nuolena, joka kiitää vain yhteen suuntaan.
Koen Mankellin suurimpana vahvuutena kirjoitustyylin, joka on kuin hän puhuisi leppoisasti lukijan kanssa, olkoon aihe kevyt tai vakava. Kertomukset saavat miettimään elämää liikenteenä. Siinä on moottoriteitä, idyllisiä maisemapaikkoja, pakollisia pysähtymisiä, erivärisiä valoja sekä kolareita. Pääasia että matka jatkuu.
”Ihmisten mentyä avaruusluotaimet ja ydinjäte jäävät.”