Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tämän kirjan kuuntelin äänikirjana lomallani, jolloin pääsin kuuntelemaan sitä pääosin metsissä ja järven rannoilla. Kuuntelin tarinaa Junnusta, kun keräsin marjoja ja kuuntelin, kun istuin nuotion ääressä.
Kuuntelin ja ihmettelin. Junnu Vainio on tuttu, kenellepä ei olisi. Oli kivaa kuunnella tarinaa Junnun elämästä, joka ei ollut ihan niitä helpoimpia. Sananikkarina hän on aina ollut mestari, siis minunkin mielestäni, mutta silti tuli väkisinkin sellainen olo, että hiukan liikaa nostettiin. Etenkin hänen poikansa Ilen tyyli palvoa isäänsä tuntui jotenkin kiusalliselta. Niin, ja miten sen ikäinen mies puhuu isistä, aivan kuin olisi edelleen se pikku lapsi.
Junnun tyyli oli omintakeinen, mutta sen kertominen sillä, että mollataan muiden tyylejä, ei nosta sitä sen enempää esiin, päinvastoin. Ainakin minun korvaani se särähti ja jotenkin tuntui, ettei Junnukaan olisi tykännyt. Onko suurimmalla osalla haastateltavista jossain määrin jonkin asteinen huono omatunto, että kun ei Junnun eläessä tullut sanottua hyvää, niin nyt sitten. Toki hyvää voi sanoa, vaikka kuinka paljon, mutta ei muiden kustannuksella.
Petri Pietiläinen on tehnyt suuren työn, kun on etsinyt kaikki haastateltavat ja kirjannut ylös heidän lauseensa ja tunteensa. Juha Metso on kuvannut ja koonnut hienot kuvat kirjaan. Sillä toki minä kirjankin kävin läpi, koska äänikirjossa ei liioin kuvia näe.
Paljon tulee sellaistakin tietoa, jota ei ole ennen kuullut ja hämmästyttävää oli se, miten paljon Junnu oli sanoittanut kappaleita muille. Silti, ne Junnun omat kappaleet, hänen itse laulamansa jäivät soimaan minuun ja moni niistä nostattaa haikeutta kehiin ja tunteita pintaan.
