Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ranskalaiset aloittivat 1800-luvulla rakentamaan Dakar–Niger-rautatielinjaa, joka kulkee Dakarista Senegalista Koulikoroon Maliin. 1900-luvun alussa valmistunut rata yhdistää Niger-joen Dakarin satamaan. Vuonna 1947 rata oli näyttämönä lakolle, jossa afrikkalaiset rautatieläiset lakkoilivat saadakseen samat oikeudet kuin valkoisilla työläisillä on.
Me tässä tehdään hommat, hän karjui, — ja valkoiset tekee samaa työtä. Minkä tähden niillä sitten on oikeus saada enemmän palkkaa? Kun ne on valkoisia, vai? Ja kun ne on sairaita, miksi niitä hoidetaan ja miksi me ja meidän perheet saadaan vapaasti kuolla? Kun me ollaan mustia? Millä lailla valkoinen lapsi on parempi kuin musta lapsi? Millä lailla valkoinen työmies on parempi kuin musta työmies? Meille sanotaan että meillä on samat oikeudet, mutta se on valetta, silkkaa valetta! Kone jota me kuljetetaan, se puhuu totta, se ei tee eroa valkoisen miehen ja mustan miehen välillä.
Valkoiset odottavat, että lakko murtuu nopeasti, kuten edellinen, vuoden 1938 lakko. Mustat työläiset eivät kuitenkaan tällä kertaa anna periksi, vaikka heidät yritetään näännyttää hengiltä. Työtaistelua käydään useammalla rintamalla: tarinaa kerrotaan niin Dakarissa, Thièsissä kuin Bamakossa. Kirja seuraa niin lakkolaisia kuin heidän vaimojaan, niin rautatieyhtiön johtajia kuin lakkopäälliköitä ja rikkureita. Henkilögalleria on laaja.
Lakkoa pidettiin yhtenä siirtomaiden historian murroskohdista. Kirja ilmestyi vuonna 1960, samana vuonna kuin Senegal itsenäistyi. Jumalan puupalikoissa onkin hienoa yhtenäisyyden ja yhdessä rintamassa taistelemisen henkeä: juuri tällaista kirjallisuutta itsenäistyvä maa kaipaa. Sembène kertoo tapahtumista silminnäkijänä; hän osallistui lakkoon itsekin. Jumalan puupalikat on afrikkalaisen kirjallisuuden klassikko, eikä suotta.
