Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vanhoillislestadiolaisuudesta kirjoittamiselle tuntuu näinä aikoina olevan sosiaalinen tilaus; tilinteko liikkeen sisäisistä kuvioista alkoi nähtävästi jo Pauliina Rauhalan kiitetystä Taivaslaulusta. Tänä keväänä ilmestyi käsillä olevan Katja Kärjen kirjan lisäksi Suvi Ratisen esikoisteos Matkaystävä, joka kuvasi nuoren naisen irtautumista liikkeestä 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.
Jumalan huone on myös esikoisteos. Se poikkeaa jonkin verran edellä mainituista romaaneista siinä, että se kuvaa tasapuolisesti kolmen sukupolven naisen lestadiolaista arkea. Lopputulos on väkevä ja tukeva, sivumääräisestikin, mutta ennen kaikkea sisällöltään värikäs ja uskottava ja runsas. Sukupolvikuvauksen vanhinta kautta edustaa Aili, joka 1930-luvun tienoilla taistelee sisarensa Vienon kanssa komeasta Maurista. Aili on juureva, mutta samalla herkkä: oman äidin eli ämmä-Eevan opetukset elävät mielen pohjalla, kielletyn teatteriesityksen taustallakin hän näkee sarvipäisen pirun. Maurin saa sitten lopulta Vieno-sisko, mutta ei tämä kovin herttaiseksi mieheksi osoittaudukaan, vaan hänen kammottavan väkivaltaisuutensa ja pahuutensa varjo laskeutuu tulevienkin sukupolvien ylle.
Nuoremmat sukupolvet, Vienon ja Maurin tytär Maria ja tämän siskontyttö Elsa, alkavatkin sitten kulkea omia teitään; Maria hillitymmin jäämällä naimattomaksi ja löytäen lopulta paikkansa yllättävällä tavalla, Elsa taas näyttävästi repäisten. Elsa, joka on kirjailijan itsensä ikäluokkaa, vuonna 1985 syntynyt, ei jaksa elää kieltojen täyttämässä kulttuurissa, vaan lähtee punainen siilitukka tanassa kaupunkiin opiskelemaan. Hänellä on mukana eräänlainen bucket list, lista kaikista synneistä, jotka hän aikoo tehdä. Mutta suvun ja kodin vaikutus ei pelkän listan toteuttamisella noin vain lähdekään irti.
Kärki on Ratisen tavoin taitava kirjoittaja, ja molemmilta kirjailijoilta toivoisin jatkoa. Huomasin kuitenkin pitäväni Jumalan huoneesta enemmän, ehkä juuri siksi, että se oli runsaampi, tosin sekä hyvässä että pahassa: tiivistämisen varaa olisi kirjan keskivaiheilla ollut reilustikin, sillä etenkin Elsan sekoiluista kerrottiin minusta melkein haukottavan yksityiskohtaisesti, vai lienenkö sitten vain vanha moralisti, kun en olisi jaksanut niistä aivan niin paljon lukea… Mutta molemmilla kirjoilla on paikkansa, uskonnollisten liikkeiden rehellistä kuvausta ei minusta ole tähän mennessä liikaa ollut.
