Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Judge Dredd -sarjakuvien voitokas esiinmarssi alkoi 1977 ja on jatkunut AD2000 -lehdessä näihin päiviin asti. Suomeksi sarjakuvia käännettiin ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä, ja vuosina 1989–2000 Jalava julkaisi peräti 30 hahmoa käsittelevää suomenkielistä sarjakuva-albumia. Näihin minäkin Mikkelin kirjastossa aikanaan tutustuin, vaikkakaan ihan kaikkia albumeja ei tainnut löytyä kirjaston valikoimista.
Heille, joille Judge Dredd ei ole ennestään tuttu, mainittakoon, että sarjakuva kuvaa dystooppista tulevaisuuden maailmaa, jossa järjestystä ylläpitävät tuomarit, poliisit joilla on valta pidättää, tuomita ja rankaista rikollisia välittömästi. Judge Dredd itse on tunnettu tiukasta oikeudentajustaan ja siitä, että hän noudattaa lakia kirjaimellisesti ja armottomasti. Mustaa huumoria ja yhteiskunnallista satiiria pursuava sarjakuva on useimmiten hulvaton, joskus masentava ja parhaimmillaan se on ennustanut nyky-yhteiskunnan kehitystä epämiellyttävän tarkasti.
Joka tapauksessa Judge Dredd : Kuoleman morsian on Jalavalta aikamoinen yllätysveto, sillä sen verran kauan edellisestä Dredd-julkaisusta on. Sarjakuva on muutenkin kiinnostava tapaus, se on kokoelma Dreddin sanomalehtisarjakuvia, joita Daily Star alkoi julkaista vuodesta 1981 alkaen. Tähän kirjaan on valittu neljä pidempää tarinaa 80-luvun lopusta ja neljä lauantaisarjaa 80-luvun lopusta.
Ei ole yllättävää, että sarjakuvaan on poimittu lukijasuosikkeja. Ensimmäinen tarina Mean Machine! kertoo raivohullun rikollisen paosta vapauteen perheensä avustuksella; tässä kuviossa on vain sellainen pieni kummallisuus, että Mean Machinen perhe ei ole enää elävien kirjoissa. Kuka mielipuolista raivohullua siis todellisuudessa avustaa? Makuasioita, mutta tämä oli itselleni kirjan heikoin tarina. Se johtunee kuitenkin enemmän siitä, että en ole itse ollut koskaan hieman yksinkertaisen Mean Machinen faneja.
Kolmas tarina sen sijaan iski, siinä pääosassa on puolestaan oma suosikkini Judge Death, joskin tapa, jolla hahmo tuodaan tarinaan on aika yllättävä. Juuri tämä Kuoleman morsian -tarina on kaikessa kummallisuudessaan erinomainen. Lopetus on tietysti sopivan tyly, kuten Dredd-tarinoille sopiikin.
Sarjakuvan toinen tarina Pyro kertoo normipäivästä Megacity Onessa. Pakkomielteinen, psyykkisiä voimia omaava pyromaani aiheuttaa tuhoa, eikä häntä voi pysäyttää kukaan muu kuin Judge Dredd. Tarina ei periaatteessa ole erikoinen, mutta se onnistuu olemaan jännittävä, ja Ron Smithin yksityiskohtainen tyyli on aina viehättänyt silmääni.
Sarjakuvan muut piirtäjät ovat Steve Dillon, Mick McMahon ja Ian Gibson, hyvää jälkeä on luvassa kaikilta. Tarinoiden käsikirjoittajina loistavat John Wagner ja Alan Grant, ainoa poikkeus tähän on yksi lauantaistrippi, jonka on sovittanut Richard Burton.
Sitten sarjakuvan viimeiseen pitkään tarinaan. Läski-City on hyvä näyte Dreddin-maailman absurdista puolesta. Tuomarit huomaavat, että ympäri kaupunkia ihmiset alkavat jostain syystä pakkomielteisesti ahmimaan kaikkea ympärillä olevaa. Katastrofin ainekset ovat kasassa kun kaupungissa alkavat sektorien väliset syömisen mestaruuskilpailut, jossa yleisökään ei ole enää turvassa suursyömäreiltä. Tämänkaltaiset tarinat ovat olleet aina omia suosikkejani. Megacity Onen asukkaat eivät voi hyvin, ja työttömyyden riivaamaa väestö sekoaa välillä mitä kummempiin muotioikkuihin ja ajanvietteisiin, jotka aiheuttavat tuomareille päänvaivaa. Tosin tällä kertaa taustalta löytyy muotivirtauksen sijaan ihan konkreettinen syyllinen.
Teoksen lopusta löytyvät lauantaisarjakuvat jäävät enemmän kuriositeetiksi, mutta yksi niistä jaksaa naurattaa juurikin kommentoimalla miten kaupungin työtön väestö mieluummin päätyy vaikka vankilaan pakkotyöhön kuin elää ilman mitään tarkoitusta. Stripissä kiteytyy paljon Judge Dreddin maailmasta.
Judge Dredd : Kuoleman morsian on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa kaikille Judge Dreddin ystäville. Ehkä sanomalehtisarjat eivät ole ihan samalla tasolla albumisarjakuvien kanssa, ovathan nämä lyhyempiä ja tarinallisesti yksinkertaisempia, mutta tarinoiden sävy ja tyyli pysyivät alkuperäisen sarjakuvan mukaisina, ja satiiriset ja dystooppiset elementit toimivat kuten pitääkin. Kiinnostavaa luettavaa ehdottomasti ja tämä antaa toivoa, että ehkäpä lisää käännöksiä voisi olla luvassa tulevaisuudessakin.