Tommi Liimatta: Jeppis

Tommi Liimatta meni kouluun elokuussa 1983. Pietarsaari oli silloin pieni teollisuuskaupunki, jossa Tommi ja muut pojat – koulukaverit, pihan jätkät sekä serkut ja muu suku – touhusivat juuri niitä asioita, joita tuon ikäiset pikkupojat tuohon aikaan touhusivat. Kesällä ajeltiin krossipyörillä kilpaa Meiän Metässä, talvet rakenneltiin lumilinnoja. Leekokaupungit, pikkuautot ja vähän myöhemmin hevimusiikki (tietenkin eritoten KISS sekä muut alan orkesterit), kourasta kouraan kulkevat C-kasetit ja lehtien julisteet, täyttivät Tommin ja hänen ystäviensä päivät.

Hevillä oli Kapteeni Salmix -rasiassa paljon tylsiäkin tarroja, niitä Tarris-levypurkan mukana tulleita heikkoliimaisia vitsikuvia, joissa haukottelevasta virtahevosta lähtee ajatuskupla. Purukumi mureni käteen ja maku katosi heti. Ehkä kaikki saamamme Tarrikset olivat vanhentuneita, eikä niitä kai myytykään kuin ruokakaupassa Kino Cityn talossa, jonka naapurissa oli maailman pienin hattuliike.

Jeppis on Liimatan omaelämäkerrallisen romaanisarjan avausosa. Se kattaa Tommin neljä ensimmäistä kouluvuotta nousuineen ja laskuineen, kuukausi kuukaudelta läpikäytynä. Kirja vaikuttaa käsittämättömän autenttiselta: faktat ovat kohdallaan ja tunnelma myös. Sukellus takaisin lapsen päähän ja ajatusmaailmaan on syvällinen, tarkka, kaunistelematon. Lukija ihmetteleekin, kuinka kukaan voi muistaa noin yksityiskohtaisia vaikutelmia varhaisesta nuoruudestaan? Paljonko on totta, paljonko sepitettä?

Yksityiskohtaisuudessaan Liimatta ampuu hieman yli, eikä Jeppis kanna lähes 500 sivun mitassaan yhtä hyvin kuin hänen aiemmat romaaninsa, loistava Rautanaula etunenässä. Pitkälliset KISS- ja ABBA-analyysit sekä jälleen yhden lumilinnan rakentelukuvaukset käyvät vähän puuduttaviksi. Mutta eipä silti, ei Jeppis mikään kehno tekele ole, kyllä Liimatan kirjoitustaito sen verran hyvä laadun tae on.

Jeppis on minunlaisilleni 1980-luvulla lapsuuttaan eläneille mukavan nostalginen aikamatka takaisin poikavuosien touhuihin. Suosittelen.