Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Viime aikoina on tullut luettua paljon elämäkerrallisia sarjakuvia, mutta suuri osa niistä on ollut aiheeltaan aika vakavia, jopa synkkiä. Lucie Arnoux’n muistelma Je ne sais quoi onkin mukavaa vaihtelua; se on hyväntuulinen kertomus epävarman ja koulukiusatun teinin kasvusta itsevarmaksi sarjakuvataiteilijaksi, kuvittajaksi ja naiseksi.
Etelä-Ranskassa kasvanut Arnoux sai kadehdittavan alun sarjakuvauralleen. Hän päätti toteuttaa yläasteen tet-harjoittelun erään lähellä sijainneen sarjakuvalehden toimituksessa. Viikon harjoittelu venyi kuitenkin lopulta peräti kuuden vuoden mittaiseksi työsuhteeksi, jossa hän piirsi lehdelle yhden sivun joka kuukausi. Tosin Ranskassa tällainen tilaisuus ei varmasti ole aivan niin poikkeuksellinen kuin se saattaisi olla jossain muussa maassa, sillä kuten Arnoux toteaa, Ranskassa sarjakuvat ovat iso juttu.
Toinen suuri intohimo Arnoux’lle on Iso-Britannia, minne hän pääsi matkustamaan ensi kertaa teini-ikäisenä. Maasta muodostuu hänen haaveensa ja lopulta asuinpaikkansa, jossa hän on rakentanut uraansa nyt jo kymmenen vuoden ajan. Olisin mielelläni lukenut Arnoux’n pohdintaa näiden kahden maan sarjakuvakulttuurien ja työmahdollisuuksien eroista, mutta siitä hän ei valitettavasti mainitse mitään.
Je ne sais quoi on muutenkin kerronnaltaan kevyt, mutta siinä on oma viehätyksensä. Sarjakuva koostuu sivun tai kahden tarinoista, jotka kertovat irrallisia otteita Arnoux’n elämästä, eikä aina ajallisesti lineaarisessa järjestyksessä. Mukana on hauskoja sattumuksia, muistoja matkoilta ja ylipäätään pieniä merkityksellisiä hetkiä elämän varrelta, jotka muovaavat meistä sellaisia kuin olemme. Kerronnallinen ratkaisu on hyvä. Kaikkien elämäntarinat ei ole sellaisia, että niistä välttämättä saisikaan koottua mitään suurta ja kantaanottavaa kehityskertomusta. Pienissä tarinoissa on etuna se, että niissä ei ole tyhjäkäyntiä, ja ne ovat kertomuksina mukavan vaihtelevia.
Mitä tulee Arnoux’n piirustustyyliin, se on viehättävää, erityisesti päätös jättää sarjakuva tussaamatta. Lyijykynän rosoisuus ja raikkaat värit tekevät kokonaisuudesta mukavan persoonallisen.
Je ne sais quoi ei toki ole mikään maailmaa mullistava sarjakuva, mutta oikein mukavaa luettavaa se on silti. Erityisesti aloitteleville sarjakuvantekijöille ja kuvittajille tarinasta löytyy varmasti paljon mistä ammentaa.
