Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jarkko Ruutu on ristiriitaisia tunteita herättävä jääkiekkoilija, joka teki pitkän ja taatusti näyttävän uran NHL:ssä ja Liigassa. Mahtipontisesti nimetyssä Jumalainen näytelmä -kirjassa käydään läpi Ruudun elämää. Kirjan haamukirjoittajana on toiminut Tuomas Nyholm.
Pikkupoikana Jarkko Ruutu, myöhempien aikojen pelätty ja inhottu kiekkoilija, on kiltti tenava, jonka elämään kuuluu vain urheilu ja koulu. Jääkiekko ei ole hänen ensimmäinen valintansa, mutta ei kestä kauaa ennen kuin Ruutu ja jääkiekko löytävät toisensa. Hänen esimerkkinsä vaikuttaa tahattomasti hänen pikkuveljiinsä, joista molemmista tulee myöhemmin myös jääkiekkoilijoita.
Ruudun tavoite on heti alusta pitäen NHL. Ennen sitä Ruutu pelaa Liigassa HIFK:ssa muiden muassa Raimo Summasen valmentamana. Summanen herättää monissa urheilijoissa närää, ja kerran Summasen harjoituksissa käyttämä paloletku saa maksaa siitä kovan hinnan. Summanen valmentaa Ruutua myöhemminkin. Vaikka pukukopissa kiehuu, Ruutu ei suuria paljastuksia tee. ”Summanen on erikoinen ihminen”, hän tyytyy summaamaan.
Ruudun otteet herättävät huomiota, ja pian NHL ja Vancouver kutsuvat. Ruudun periaate on tehdä kaikki täysillä: hän harjoittelee, treenaa, taklaa ja tappelee kaikilla voimillaan. Tappelutilanteissa hän ei anna periksi tuumaakaan: ”Silmä silmästä oli liian nörttiä, mentaliteettini oli enemmänkin pää silmästä”, hän kertoo. Hän alkaa saada mainetta, ja tuota pikaa hänen nimestään ja käytöksestään alkaa tulla kuluttava noidankehä. Hän ottaa tyhmiä jäähyjä, ja monet valmentajat istuttavat häntä mieluummin vaihtopenkillä kuin peluuttavat. Monessa tilanteessa Ruutu kokee saaneensa jäähyjä pelkän maineensa vuoksi.
NHL:n jälkeen Ruutu palaa Suomeen Jokereihin. Riita paikallisvastustaja HIFK:n kanssa kuumenee sietämättömäksi, ja Ruutu myöntää kirjassaan kärjistäneensä tilannetta entisestään. Lopulta Semir Ben-Amor taklaa ja pieksee Ville Peltosen jäähän. Kohu on valmis, ja jääkiekkoa puidaan sen jälkeen presidentillisissä korkeuksissa asti. Muutama vuosi myöhemmin Ruutu lopettaa uransa Jokeri-paita päällään. Uudet haasteet, muiden muassa isyys, odottavat.
Ruudun muistelmateos ei pyri olemaan maineenpalautuskirja, mutta monta sivua Jumalaisessa näytelmässä uhrataan selittelyyn. Selittämiseen Ruudulla on kyllä syytäkin, sillä pelien aikana tapahtui paljon ikäviä asioita. Hän myöntää taklanneensa paljon, mutta aina vain satuttaakseen, ei koskaan vahingoittaakseen. Hän soitti herkeämättä suutaan ja sai monet menettämään hermonsa, mutta hän teki sen aina sekoittaakseen vastustajan pelin. Hänet tunnetaan yksilönä, mutta mieleltään hän oli aina ennen kaikkea joukkuepelaaja. Hän ei missään vaiheessa ollut joukkueensa taitavin, nopein tai vahvin pelaaja, mutta hän osasi käyttää hyvin omia vahvuuksiaan, juuri niitä, joiden vuoksi monet vihaavat häntä.
Tämä kirja ei muuta mitään: tämänkin jälkeen Ruutua vihataan ja rakastetaan yhtä paljon. Vihaajienkin on kuitenkin nostettava hattua sille valtavalle työlle, jota Ruutu on uransa eteen tehnyt.
–––––––––––––––––––––––––––
Samaisesta teoksesta Hikkaj ajattelee näin:
12-vuotinen NHL-ammattilaisura ärsyttäjän roolissa takana ja vielä kolme vuotta Jokereissa HIFK:n riesana. Liki nelikymppisenä pillit pussiin ja kaukalosta kaukalon laidalle. Olympialaisista hopeaa ja pronssia, samoin MM-kisoista. Ei mikään turha jätkä, siis.
Jarkko Ruutu.
Hyökkääjä josta kukaan ei pitänyt, joskus eivät omatkaan, eivät ainakaan kaukalopasifistit, joiksi Ruutu nimittelee ’neiti’kiekkoilun kannattajia. On taitopelaajia ja sitten on roolipelaajia. Ruutu kuului jälkimmäisiin. Vaikka, kuten hän analysoi kompetenssiaan, voi jako olla kyseenalainen:
”Jos pelaaja osaa taklata, puolustaa, rikkoa oikea-aikaisesti, lukea peliä ja sijoittua oikein, ne ovat minusta taitoja. Jopa häiriköinti on taitolaji.”
Kaiken kaikkiaan Jarkko ei itseään ylennä vaan asettaa itsensä kahden alemman ketjun, bottom 6 -pelaajien kategoriaan. Eli monesta elämäkerrasta poiketen ei mies eikä kirja ole itsekehua ja onnistumisia täysi. Vasta monen monituisen kähinän ja kiemuran jälkeen se yhden miljoonan vuosittainen tulo on taattu. Ei siellä rapakonkaan takana aluksi dollarihymyillä ajeltu, hommattiin niin matala autonrämä, että parkkimaksuakaan ei tarvinnut maksaa, kun kattopeltinaarmuilla ajaa sujautteli puomien alitse.
Jännä persoona ja älykäs, hullunraivosta huolimatta, on Jarkko Ruutu, joka paljastaa itsensä munasyndejä myöten ja siinä samalla kertoo kilpaveljistään mielenkiintoisia tarinoita, yleensä kehuvaan, ylistävään sävyyn. Mitä nyt muutaman Melartin hentoiseksi heittelee. Ja muutamaa valmentajaa lievästi morkkaa, Jukka Jalostakin.
Ruutu on nyt kirjoissa ja kansissa sellaisena kuin Jarkko on. Kirja selventää miehen mielen, synneistä puhdistamatta, mutta tarkoin niihin pureutuen. Tuomas Nyholm on saanut Jarkko Ruudusta kaiken irti, sen mitä nyt irrotettavissa ihmisestä on, niin positiivisen kuin negatiivisen puolen, ja värikkäästi, imevästi koko 450 sivua paksun kirjamöhkäleen ajan.
Ruudun lopetettua, kirjan luettua, kiekkokansan teilaushalu tuskin enää on niin voimakasta kuin mitä Jarkko paikallisottelun alla aavistelee:
”Totta kai tuntui ikävältä, että koko maa tuntui haluavan nähdä pääni seipäässä.”
Taitaa pikemminkin olla niin, että kiekkokansa kaipaa ruutuja, väri- ja veriläiskiä takaisin jäälle eikä kurinpitäjiä, semmoisia kuin Arto I. Järvelä, jolle Keku Kekäläinen soittaa eräänkin kerran ihmetellen ja Ruutu-tuomiota videolta selostaen.
– Ahaa onko tosiaan noin? kysyi Järvelä, jolla oli jälleen kolmemetrinen halko poikittain suussaan.