Jänis Vemmelsääri, Kettu Repolainen ja Susi Hukkanen, Karhu Mesikämmen ja Setä Kilpikonna ynnä muutama muu, siinäpä vasta ystäväjoukkio. Ollaan siis klassistakin klassisempien eläintarinoiden äärellä.
Jänis Vemmelsäären seikkailuja Anni Swanin suomentamana on jälleen saanut uuden painoksensa, eikä suotta. Näitä kyllä kelpaa lukea yhä uudelleen, vaikka ne miltei kaikki lopulta tuttuja ovatkin, ihan hyvässä muistissa, toisin kuin ensin kuvittelin. Jänis on idearikkaine kepposineen fiksu yhä edelleen, Kettu tyhmemmänpuoleinen, eikä Susi Hukkasenkaan kannata Jänikselle irvailla, se kuitenkin parhaiten nauraa, joka viimeiseksi näin tekee…
Alunperin vuonna 1911 suomentaen kerrotut tarinat ovat mielestäni kestäneet aikaa hyvin, klassikon lailla. Nämä amerikkalaisen toimittaja-kirjailija-folkloristi J. C. Harrisin 1800-luvun loppupuolella talteen kokoamat seikkailut ovat syntyneet Etelävaltioiden orjien keskuudessa ja valloittaneet lopulta lähes koko maailman, kiitos Harrisin. Mutta suurin kiitos siis etelän orjille, meidän suomalais(lasten) näkökulmasta Anni Swanin ihastuttavaa suomennostyötä unohtamatta.
Teos käsittää viisitoista tarinaa, joista suosikeikseni nousevat nerokkaat Kettu Repolainen on kuollut sekä Setä Kilpikonna tuomarina. Uuden painoksen kuvituksesta vastaa Riikka Jäntti, mielestäni teemaan melko mukavasti sopivalla tavalla. Toki ajat ovat muuttuneet sitten Helga Sjöstedtin ensimmäisen suomalaiskuvituksen. Eläimet ovat saaneet vaatteet ja inhimillistyneet omalla tavallaan muutenkin, tulleet kiltimmiksi, mutta hyvä näin; aikamme henkeä, aikamme henkeä.
Sanomattakin siis selvää, että suosittelen, pienoisella varauksella tosin, ovathan nämä osin suhteellisen raakoja, kun yritetään hirttää, hukuttaa ja syödä suihinsa. No, oikeus kuitenkin voittaa, samoin järjen valo, ei niinkään voima. Ja muistutettakoon vielä, että kuten suomalaisissa eläintarinoissa, ei se viekas veijari ole suinkaan kettu, vaan jänis, ei ilkeä vaan hyväsydäminen sankari.