Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kylläpä oli tämän uuden Maria Kallio -romaanin alku kuin suoraan David Lynchin elokuvasta: pihalta löytyy ihmisen korva. Ei tällä kertaa ruohonleikkuussa, vaan nyt yksi Marian rakastetuista kissoista kantaa sen hyvänä saaliina lumihangesta sisään emännälleen syntymäpäivälahjaksi. Korvatutkimuksen aikana tapahtuu kuitenkin murha, kuinkas muuten: kuolleena löydetään tällä kertaa nuori maahanmuuttajatyttö, joka osoittautuu transsukupuoliseksi. Samirasta oli tulossa Sami, mutta kehitys jäi kesken nuoren elämän päättyessä väkivaltaisesti.
Romaanin rikostutkintaosuus kulkee melko tuttuja polkuja, mutta niistähän me dekkarinystävät jollain tavalla pidämmekin ja niitä odotamme. Espoon Kilon poliisissa työtoverit ovat myös jokseenkin samat kuin aina ennen: Koivu, Puupponen, Ström Junior sekä tositv-kilpailun voittanut komea Kristo Pohjola. Tällä kertaa meille esitellään myös Johanna Al-Sharif, jota en ennestään muista – mikä voi johtua ihan omasta muististani – ja joka on naimisissa yliopistolla työskentelevän arabin kanssa, mistä tutkimuksen edetessä onkin huomattavaa hyötyä.
Rikoksen ympärillä parveilee myös kirjava joukko Samin ystäviä sekä heidän vanhempiaan, joista muutamaa aletaankin jossain vaiheessa jo epäillä murhaajiksi. Kaiken kaikkiaan kirjan henkilögalleria on runsas, ehkä vähän liiankin runsas, mutta toisaalta mukana on hyvinkin mielenkiintoisia ja uskottavan ristiriitaisia tyyppejä. Ainoa kaarti, jota ristiriidat eivät edelleenkään vaivaa, on Marian oma perhe: lapset aikuistuvat, mutta ovat kovin kiiltokuvamaisia hienoine harrastuksineen ja erinomaisine mielipiteineen, ja aviomies Antti kokkaa Marialle ja ymmärtää häntä joka käänteessä eikä tunnu ollenkaan muistavan oman uransa kehitystä ja sen vaatimaa työtä, kuten hän on enimmäkseen tehnyt läpi sarjan. Entäpä jos Antti uhkailisi erolla nuoremman naisen takia, Iida olisi huumeidenkäyttäjä ja Taneli intomielinen perussuomalainen? Sitä sopii miettiä, mutta toisaalta likaisten rikosten maailma vaatinee vastapainokseen jotain vähän idyllisempääkin.
Onhan tämä kirja kuitenkin kokonaisuutena aivan jännittävä, ja luulisin, että Marialla on paljon uskollisia lukijoita. Eikä ihme. Pienistä puutteistaan ja jonkinmoisen tiivistyksen tarpeesta huolimatta Jälkikaiku on erinomaista rikosviihdettä, ei liian väkivaltaista ja sadismilla mässäilevää, mutta sopivasti menevää ja vauhdikasta. Lukekaa vain, te kotimaisen ja muunkin rikoskirjallisuuden ystävät, ja luultavasti luettekin ihan ilman minun suosituksiani.
