Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin nyt lyhyehkössä ajassa toisen islantilaisen dekkarin. Ragnar Jónassonin Tuhkayö oli hyvin perinteinen dekkari, sellainen arvoitustyylinen whodunit-kirja. Tämä nyt käsillä oleva Lilja Sigurðardóttirin Jääkylmä aurinko on aika lailla erilainen, mutta jotain hyvin perinteistä siinäkin on: mennäänkin ihan vanhoihin perinteihin, koska pääosassa sekä katoamistapauksen että erinäisten talousrikosten ratkaisijana toimii yksityisetsivä, mutta nykyaikaisesti naispuolinen, jollaisesta en olekaan vähään aikaan lukenut. Áróran erikoisalaa ovat siis rahat, hän on ”ammatiltaan veroparatiiseihin ja offshore-tileille piilotettujen varojen metsästäjä”, kuten kirjan etuliepeessä mainitaan; samalla häntä verrataan vanhaan kunnon Lisbeth Salanderiin, mikä ei olekaan ihan tuulesta temmattu rinnastus.
Sisaruksista Áróra on jäänyt asumaan äidin kotimaahan Englantiin, mutta kuusi vuotta vanhempi Ísafold elää Islannissa, josta isä, nyt jo kuollut, oli lähtöisin. Siskojen välit eivät ole järin lämpimät eivätkä he ole olleet yhteyksissä aikoihin. Äiti kuitenkin soittelee Ísafoldin kanssa ja seuraa tämän Facebook-päivityksiä, mutta nyt sekä puhelin- että somerintamalla on ollut täysin hiljaista monen viikon ajan. Áróra suostuu pitkin hampain lähtemään Islantiin etsimään siskoaan, ja kuten arvata saattaa, hän kohtaakin perin sotkuisen solmun ja vallan erikoisia ihmisiä.
On Björn, vastenmielinen parisuhdeväkivallan harrastaja ja Ísafoldin avopuoliso. Hákon, komea ja upporikas hotellinomistaja, jossa Áróra kuitenkin vaistoaa jotain outoa. Ja Daníel, rikostarkastaja, joka on jopa väärän koivun kautta sukua sisaruksille. Mutta miten juttuun liittyvät Ísafoldin naapurit? Keski-ikäinen tehdastyöläinen Olga pitää salaa luonaan nuorta pakolaismiestä, ja kovin oudon tuntuinen Grímur ajaa neuroottisella vimmalla ihokarvojaan. Mitä he tietävät eivätkä kerro?
Olihan tämän kirjan tarina oikein vetävä, sellainen, jota ei tule mieleenkään jättää kesken. Siinä oli nykyajan dekkarikliseiden vastapainoksi jotain raikasta ja uutta. Yksityisetsivä Áróra (kerrankin siis jotain muuta kuin poliisi tai toimittaja) oli reipas, joskin sopivasti kyyninen, eikä hän pelännyt tarttua toimeen edes epämiellyttävienkään juttujen kohdalla.
Lisäksi nuo kaksi erikoista naapuria, pakolainen Ómar ja sairaseläkeläinen Grímur, oli kuvattu oikein herkullisesti. Islannin miljööstä on vielä toistaiseksi kiinnostavaa lukea. Entä sitten ne kliseet? Kyllähän Áróra oli todellakin paljosta velkaa Stieg Larssonin dekkarien Lisbeth Salanderille. Kaikenmaailman hakkerihommat, joiden merkitys olikin kirjassa sitten huomattava, sujuvat kuin vettä vain, ja molemmilla naisilla on salaperäisiä nörttikavereita ratkaisemaan niitä juttuja, jotka eivät suju kuin vettä vain.
Sekä Lisbeth että Árora ottavat melko helposti oikeuden omiin käsiinsä, mutta puolustavat niissä tapauksissa yleensä heikompia osapuolia. No, jossakin tapauksissa myös itseään. Se peräti yleinen dekkariklisee, eli päähenkilön hurmaava ulkonäkö, tuli tässäkin kirjassa esille, välillä jopa vähän naurettavalla tavalla esiin tuoden. Mutta ehkä minä olen vain kateellinen.
Hyvin lukukelpoinen kirja tämä oli. Sillä mikä tärkeintä, rikosjuoni oli jännittävä ja yllätyksellinen, ja sehän lienee dekkareille kuitenkin se perimmäinen vaatimus.
