Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä, kuuluu kirjan alaotsikko. Kirjan kirjoittaja on nainen, saksalainen historioitsija Miriam Gebhardt. Kirjan lukija on mies. Sukupuolella voi olla merkitystä tulkinnassa miehittämisen seurauksista puhuttaessa.
Gebhardt tutkii aikaväliä 1944–1955, jolloin hävinneen Saksan ottivat valvontaansa, miehittivät, sodan voittajavaltiot.
Siinä saksalaisnainen tytöistä mummoihin joutui ulkomaalaisten sotilaiden kanssa kestämättömään tilanteeseen. Raiskausten määrä laskettiin sadoissatuhansissa ja on päädytty lukuun 860 000. Touhu oli yhtä likaista niin NL:n itäpunasotilailla kuin USA:n, IB:n ja Ranskan valvontajoukoilla.
Vasta Jugoslavian hajoamisen aikoihin 1990-luvulla sotiin liittyvään seksuaaliseen väkivaltaan alettiin kiinnittää erityistä huomiota, alettiin laajemmin puhua sekä puuttua kansainvälisellä lainsäädännöllä.
Näin esiin nousi myös Saksan naisten vaiettu historia toisen maailmansodan ja miehityksen ajoilta. Asia ja tapahtumat ovat edelleenkin tärkeitä ja ajankohtaisia, välttämättömiä tuoda esille, puolen vuosisadan jälkeenkin, jotta osattaisiin ottaa huomioon uudet sukupolvet – se miten traumaperäiset ongelmat esiintyvät raiskattujen äitien jälkipolvilla.
Hurjaa on ollut meno, eläimellistä, häpeällistä voittajien päästessä mellastamaan mielin määrin vieraalla maalla lyötyjen miesten aviovaimojen ja tyttärien kanssa.
Hyvin yksityiskohtaisesti Gebhardt käy läpi raiskaustilanteisiin joutumiset ja itse raiskaustilanteet. Ja sen miten avuton ja voimaton nainen noissa tilanteissa on, kun miesryhmä ottaa asiakseen tyydyttää himonsa ja häpäistä hävinneet.
Onpahan yksityiskohtaista luettavaa! Kalpenee jokin Pileckin Vapaaehtoisena Auschwitziin taikka moni muu raakalaiskertomus.
Mieslukija ei voi muuta kuin hävetä sukupuolensa puolesta (mikä saattoi olla naishistorioitsijan tarkoituskin).